Tiloja ja mielentiloja Välimereltä pohjoisille merialueille

Kuluneen puolentoista kuukauden aikana on taas ehtinyt sattua ja tapahtua kaikenlaista. Jatko-opinnot ovat lähteneet käyntiin tutkimuskysymyksen hiomisella ja ensimmäisen artikkelikäsikirjoitukseni jättämisellä tarkastukseen. Paperini käsittelee Henrikin Liivinmaan kronikan käyttöä merihistoriallisena lähteenä ja se julkaistaneen Suomen merimuseon ja Suomen merihistoriallisen yhdistyksen joka toinen vuosi ilmestyvässä yhteisjulkaisussa Nautica Fennica 2014. Kuukauden sisällä pitäisi myös olla kasassa jotakin esittämiskelpoista omasta tutkimuskysymyksestä seminaariryhmässä – aikarajat ovat erinomaisia kannustimia! Huolimatta tutkimuskirjallisuudesta, jota käyn parhaillaan läpi, onnistuin myös saattamaan loppuun Roger Crowleyn teoksen City of Fortune, jota viimeksi mainitsin lukevani. Työ- ja hääkiireistä huolimatta ennätin myös tehdä Jaakko-isäni kanssa reissun Tonavan rannoille Budapestiin.

Crowleyn yleistajuisella historiateoksella on kunnianhimoisena tavoitteena avata lukijalle Venetsian kaupunkivaltion kehityskaari 1000-luvun alusta aina 1500-luvulle saakka. Olen kirjoittanut teoksesta lyhyen kirjaesittelyn Bysantin tutkimuksen seuran Skholion –jäsenlehteen (2014) tarkastellen kuinka Bysantti ja erityisesti Konstantinopoli näyttäytyvät Crowleyn kirjassa Venetsiasta tarkasteluna. Konstantinopoli ja Bysantti näyttelevät kirjassa merkittävää sivuosaa, mutta sisältöön lukeutuu paljon muutakin. Lähdin itse lukemaan City of Fortune:a merihistoriallisesta mielenkiinnosta. Aiemmin olen tutustunut Välimeren alueen keskiaikaiseen merihistoriaan lähinnä Charles D. Santosin Norman Naval Operations in the Mediterranean –kirjan (2011) ja parin artikkelikokoelmista löytyvän tekstin kautta. Santosin kirjasta olen laatinut lyhyen kirjaesittelyn Glossa ry:n Glossae jäsenlehteen (iv/2011). Samaan teemaan liittyen hyllyssä seisoo lukuvuoroaan odottamassa David Abulafian The Great Sea: Human history of the Mediterranean (2011), joka käsittelee Välimeren alueen merellistä historiaa ja kulttuurien muotoutumista hyvin laajalla aikajänteellä.

City of Fortune – Vaurauden (ja onnen) kaupunki

Lupailin viimeksi kirjoittaa muutaman sanan Vaurauden (ja/tai onnen) kaupungista. Jo kirjan nimi on mielestäni hyvin valittu sillä se kertoo Venetsian vaurauden ja vallan kasvusta sydänkeskiajalla sekä sen valtapiirin supistumisesta vuosisatojen edetessä. Venetsian yhteisöstä, kansalaisista ja eliitistä kirja maalaa kuvan eräänlaisina onnensotureina – kaupungin ja sen laajennetun etupiirin kohtalon päättää ainakin näennäisesti yksi uskalias arvanheitto. Kun doge Enrico Dandolo (kuoli vuonna 1205) sai kaupunkinsa lähtemään neljännen ristiretken uhkayritykseen salaisine päämäärineen, kyseessä oli eittämättä uhkayritys. Valtavien voittojen toivossa otettiin mittavia riskejä. Mikäli venetsialaiset eivät olisi saaneet korvausta vaivoistaan, olisi kaupunki – tai kaupungin laivanvarustajat ja kauppiaat – ajautunut katastrofaaliseen vararikkoon. Venetsialaisten organisoima ristiretkilaivasto myös hyödynsi häikäilemättä tarjoutunutta tilaisuutta lujittaa otettaan Adrianmeren rannoilla sijainneista kilpailijakaupungeistaan ja rangaista kapinoivia vasalliasutuksiaan. Kaupungin – ja myöhemmän maantieteellisesti hajanaisen merivaltakunnan – kohtalo heitettiin siis usein yhden kortin varaan ja sen menestystä mitattiin oikeaan hetkeen tarttumisella. Otteen päästessä lipeämään seuraukset olivat usein järkyttävät.

Tämä onnen varaan heittäytyminen varallisuuden ja vallan kartuttamiseksi sekä niiden säilyttämiseksi heijastui myös Venetsian merimahdin huippukauden maantieteellisiin tukipisteisiin. Venetsian kaupunki laguuninsa keskellä muodosti yhden kärjen kolmiossa, jonka sivut muualla päättyivät Kreetalle ja Negroponten saarelle (nyk. Euboia). Näiden tukipisteiden kautta kaupunki heijasti valtansa Välimeren pohjukan ja Mustanmeren houkutteleville kauppa-alueille. Crowleyn kirjassa kuitenkin osoitetaan, kuinka arvaamaton kohtalo saattoi tällaisten tukipisteiden osalta olla ja esimerkiksi Kreetan säilyttäminen hallinnassaan vaati Venetsialaisilta merkittäviä ponnistuksia. Samoin omien kotivesien suojaaminen Genovalaisia kilpailijoita vastaan ratkaistiin toisinaan uskaliailla uhkayrityksillä, kuten Venetsian joutuessa saarroksiin ns. Chioggian sodassa (1379–1381).

Merenkulku, kauppa, merirosvous ja onnen varaan heittäytyminen vaurauden hankkimiseksi tuntuu Crowleyn teoksessa kuuluvan olennaisena piirteenä Venetsialaiseen kansanluonteeseen. Ennen kaupungin nopeaa vaurastumista neljännen ristiretken jälkimainingeissa ja sen jälkeenkin kauppa ja merenkulku lieveilmiöineen dominoivat Venetsialaista ammattikenttää. Venetsiassa lähes kaikki miehet osasivat purjehtia tai ansaitsivat elantonsa merenkulkuun ja kauppaan liittyvissä käsityöammateissa. Venetsialaisten kaleerien soutajat saivat kuljettaa kauppatavaraa omaan laskuunsa soutupenkkinsä alla. Kauppa – erityisesti orjakauppa – islaminuskoisten valtakuntien kanssa hiersi usein Venetsian ja muun latinalaisen maailman välejä. Valtapiirin kasvaessa kilpailu taloudellisesta ja poliittisesta vallasta siirtyi Adrianmereltä Välimerelle. Venetsian arsenaali tuotti tasavallan omistamia laivoja modernein termein ”liukuhihnatyönä” vuokrattavaksi kauppiassuvuille purjehduskausittain. Siinä missä Venetsia puolusti etujaan toisten kaupunkivaltioiden ja vieraiden valtakuntien kaappareita sekä itsenäisiä merirosvoja vastaan, kaupunki myös kiristi suojelua lähialueiden rannikkokaupungeilta ja harjoitti itse kaappaustoimintaa vihollisaluksia vastaan.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat Välimerelle, on niissä nähtävissä myös universaaleja piirteitä. Mutaisen laguuninsa perukoilla kyhjöttänyt Venetsia oli alun perin varsin vaatimaton ja köyhä merenkävijäyhteisö. Resursseja oli hyvin rajallisesti ja maaomaisuus, jota keskiajalla erityisesti arvostettiin, oli hyvin vaatimatonta. Kaupungin asukkaat olivat pitkälti merenkävijöitä ja itsenäisiä kauppiaita, joiden elämänrytmiä vuorovesi ja purjehduskausi säätelivät. Mahdollisuuksiensa mukaan kaupunki pyrki laajentamaan valtapiiriään lähettämällä verotuslaivastoja keräämään eräänlaista suojelurahaa etupiirikseen lukemiinsa kaupunkeihin Dalmatian rannikoilla ja muualla Adrianmerellä. Venetsia pyrki perustamaan kaupankäyntiin keskittyneitä tukikohtia mahdollisimman laajalle – aina Mustanmeren rannoille saakka. Luultavasti tilaisuus myös teki toisinaan kauppiaasta varkaan. Venetsian kaupunki omisti kapteeneille valmistamansa laivat ja saattoi tarpeen tullen vaatia ne sotakäyttöön, minkä tähden laivoissa oli oltava tietty määrä aseistettua miehistöä ja muita varusteita. Yleistys menee ehkä hiukan pitkälle jos näitä valikoituja Venetsian piirteitä alkaa rinnastaa vaikkapa Norjan Haakon IV:n (1204–1263) Pohjanmeren ja Pohjois-Atlantin merivaltakuntaan tai samoihin aikoihin Itämeren piirissä vaikuttaneiden Tanskalaisten ja aikakauden muiden pohjoiseurooppalaisten purjehduskulttuurien kanssa.

Jotain yhteistä on silti löydettävissä. Jos esimerkiksi otetaan karkea termi ”viikinkikulttuurit”, yhtäläisyyksiä on ainakin näennäisesti helppo löytää. Viikingeiksi kutsutut Skandinavian rannikkojen asukkaat harjoittivat 750-luvulta 1050-luvun tienoille maantieteellisesti laajaa kauppapurjehdusta, perustaen tukipisteitä ainakin Konstantinopoliin, nykyisen Venäjän alueelle, Itämeren rannoille ja ympäri pohjoista Eurooppaa. Viikinkien kaukopurjehduksen taustalla olivat ainakin osittain heidän omien kotiseutujensa karut olot, jotka pakottivat etsimään elintilaa ja vaurautta muualta. Heidän matkansa olivat yhdistettyjä kauppa- ja ryöstö(tai verotus-)retkiä, kauppatavaransa turvatakseen heidän oli aseistauduttava ja heidän kohdatessaan vauraita, mutta heikommin puolustettuja matkalaisia tai asutuksia, he saattoivat ottaa voimalla sen, mihin muuten olisi tarvittu kaupankäyntiä. Näillä itsenäisillä rannikon talonpojilla oli verovelvollisuus rakentaa laivoja, jotka kruunu saattoi tarpeen vaatiessa pakko-ottaa näitä aluksia miehistöineen käyttöönsä. Muuten he saivat käyttää näitä aluksia oman tarpeensa mukaan. Hiljalleen lujittuva keskushallinto näyttäisi säilyttäneen monia näistä piirteistä esimerkiksi Norjassa aina 1200- ja 1300-luvuille saakka.

Lopulta Venetsian mahdin kasvu ja kaupungin valtakamppailu Genovan ja muiden kristittyjen mahtitekijöiden kanssa söi Bysantin keisarikunnan valtapiiriä. Pitkällä aikavälillä tämä kehitys poisti esteen Osmanien valtakunnan kasvulta ja johti Venetsian oman valtapiirin kutistumiseen. Crowley kuvastaa näitä laajoja kehityslinjoja kiinnostavasti ja ymmärrettävästi, tarjoten nautittavan lukukokemuksen jota maustetaan kirjoittajan viljelemillä lainauksilla aikalaiskuvauksista. Voin omalta osaltani suositella City of Fortunea Välimeren alueen merihistoriasta kiinnostuneille vaikka kirja toki kertookin ensisijassa Venetsian kaupungin historiasta.

Tutuista ja tuntemattomista tiloista

Sain väitöskirjani ohjaajalta lukuvinkiksi Dick Harrisonin teoksen Skapelsens Geografi (1998), jossa kirjoittaja esittelee ajatustaan mikro- ja makrotiloista. Käytin kirjaa matkalukemisena Budapestin reissulla ja se oli mielenkiintoinen tuttavuus. Lyhyesti tiivistettynä Harrison laskee mikrotilaksi kunkin yksilön inhimilliseen kokemuspiiriin lukeutuvat tilan käsitteet ja makrotilaksi tämän ympärillä olevat myyttiset ja maailmankaikkeudelliset ajatukset tilasta. Esimerkkinä mikrotilasta rannikon vierasvenesatamasta, jota ei koskaan ole omin silmin nähty, voisi odottaa aiemman kokemuspiirin nojalla löytävänsä muutaman laiturin, poijuja, grillikatoksen, peseytymistilat, mahdollisesti jonkinlaisen kahvion tai myymälän ja parkkipaikan, josta pääsee lähimpään kylään tai kaupunkiin. Makrotila taas kattaisi vieraiden galaksien elämänmuotoja, Jumalan tai jonkin kuviteltavissa olevan, mutta omaan kokemuspiiriin käsittämättömän ilmiön. Mikro- ja makrotilojen välillä voisi mielestäni ajatella olevan jonkinlaisia kansanperinteen tutkimuksesta ja arkeologiasta tuttuja liminaalitiloja, siirtymävaiheita kahden todellisuuden tai tilan välillä – paikkoja ja hetkiä, joissa yhdestä fyysisestä tai koetusta tilasta astutaan toiseen. Keskiajan (tai varhaisen uuden ajan) maailmankuvassa esimerkkinä mikro- ja makrotilojen kohtaamispinnasta voisi olla vaikkapa Olaus Magnuksen (1490–1557) Carta Marina, jonka kiehtovasta kuvituksesta tämänkin blogin kansikuva on kaapattu.

Carta Marinassa tunnettu ja tuntematon yhdistyvät visuaalisesti, tunnettu maailma yhdistyy tuntemattomaan, kokemusperäinen luettuun, kuultuun tai kuviteltuun. Paikoin kuvaukset ovat kohtuullisen täsmällisiä, toisaalla suorastaan fantastisia. Tunnetun ja kuvitellun rajalinjoja ja kohtaamisia todistavat useat keskiaikaiset ja varhaisen uuden ajan kartat, sekä matkakuvaukset ja maantieteelliset tekstit, joiden perinne ammentaa esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta. Tuntuu aika luontevalta, että juuri matkakertomuksissa, maantieteellisissä kuvauksissa ja kartoissa tuttu ja tuntematon sekoittuvat toisiinsa selkeimmin. Samaa tematiikkaa oli aistittavissa myös Kansallismuseon nyt jo päättyneessä näyttelyssä Avartuva maailma – Kartta-aarteita A. E. Nordenskiöldin kokoelmasta, erityisesti vanhemman materiaalin osalta. Tämän tyyppinen materiaali avaa kiinnostavan ikkunan keskiajan ihmisten mieleen ja käsityksiin etäisyyksistä ja tunnettujen ja tuntemattomien alueiden/tilojen välisistä eroista.

On lopulta mielenkiintoista nähdä kuinka kirjan sisältö tulee vaikuttamaan tutkimussuunnitelmaani. Alustavasti tuntuisi siltä, että tietyt metodologiset huomiot, joita Harrison tekee, ovat hyvä muistutus menneistä metodikursseista. Myös mikrotilan käsite voi osoittautua hyödylliseksi tukipilariksi Itämeren alueen etäisyyksiä, saavutettavuutta ja näiden herättämiä mielikuvia pohdiskeltaessa.

 

Mainokset

Vuodenvaihteen tunnelmia ja uusia tuulia

Edellisestä kirjoituksesta on ennättänyt vierähtää useampi kuukausi, mutta jotain tässä välissä on tapahtunutkin.

Syksyllä pidetyt työväenopiston luentosarjat (keskiajasta yleensä ja merihistoriasta erityisesti) vetivät mukavasti kuulijoita, jotka lähtivät nopeasti virittelemään keskustelua käsitellyistä aiheista. Keskiajan yleisesitys meni jo jonkinlaisella rutiinilla, eikä merihistoriassakaan törmätty suurempiin karikoihin. Itsekritiikki patistaa kuitenkin viilaamaan kumpaakin esitystä seuraaville kuulijoille. Melkoisen osan loppusyksyä ja alkutalvea nielaisi tutkimussuunnitelman ja hakupapereiden laatiminen ja hienosäätö Itä-Suomen yliopistoon. Välillä lähteitä kartoittaessa iski orastava epäusko. Tehty työ kuitenkin palkittiin ja Joensuun kampuksen historia- ja maantieteiden laitoksen Aika, tila ja ympäristö yhteiskunnassa -tohtoriohjelmasta tulee keväällä 2014 uusi akateeminen kotisatamani.

Tutkimuskirjallisuuden ja lähdemateriaalien ohella olen viimeaikoina kantanut matkalukemisena Roger Crowleyn teosta City of Fortune. How Venice Won and Lost a Naval Empire. (2011, Faber and Faber Ltd.) Olen päässyt kirjassa puolenvälin tietämille lueskelemalla sitä liikennevälineissä ja pysähtyessäni odottelemaan jotakin. Venetsian kaupungin merimahdin nousua ja rapistumista karkeasti vuosien 1000–1500 välillä kuvaava teos on kirjoitettu Cambridgen kasvatin mukaansatempaavin kynänvedoin ja kunhan saan luettua opuksen loppuun, ajattelin kirjoittaa siitä tänne hiukan enemmän.

Pyrin muutenkin vastaisuudessa kirjoittamaan tänne säännöllisemmin. Olen ajatellut ryhtyä käyttämään blogia alkuperäisten tarkoitustensa lisäksi jatko-opintojeni jäsentämiseen ja omien ajatusteni selkeyttämiseen. Odotettavissa on merihistoriallisten lähteiden, tutkimuskirjallisuuden, kirjoittamisen ja väitöskirjatyöhön liittyvien aiheiden käsittelyä. Merkityltä väylältä ei kuitenkaan eksytä kauas alkumetreillään olevan tutkimuksen käsitellessä näillä näkymin merisodankäyntiä ja laivojen käyttöä Baltian ristiretkien yhteydessä.

Jotta tähänkin merkintään saataisiin ujutettua ripaus keskiajan merihistoriaa, linkattakoon loppuun vielä Medievalists.net kautta löytynyt mielenkiintoinen Medieval Warfaren (2:6 2013) artikkeli 1100- ja 1200-luvuilla vaiherikaan elämän eläneestä Eustace -munkista. Törmäsin herran viimeisiin vaiheisiin Sandwichin meritaistelussa, kirjoittaessani Helsingin yliopistossa gradua pohjoismaisten kauppalaivojen kiinniotoista ja kiinniottojen oikeudellisesta taustasta Henrik III:n Englannissa. Nyt oli kiinnostavaa tutustua ranskalaisten amiraalina toimineeseen ja ”Merten Robin Hoodiksikin” tituleerattuun Englannin kanaalin vesillä vaikuttaneeseen hengenmieheen hiukan tarkemmin.

Lyhyt katsaus merihistorian harrastukseen Suomessa ja lähivesillä

Hyvät aikeet käyvät lankeemuksen edellä.

Vaikka tarkoitukseni on käsitellä erityisesti keskiajan merihistoriaan liittyviä aiheita, luon aluksi hieman yleisluontoisemman ajankohtaiskatsauksen merihistoriaan Suomessa ja Itämeren alueella.

Tuntuu luontevalta aloittaa tarkastelu Helsingistä. Sanotaan sitä vaikka kotikenttäeduksi. Suomen merimuseo siirtyi täältä Hylkysaaresta Kotkan upouuteen merikeskus Vellamoon vuonna 2007. Vaikka helsinkiläisenä koenkin merimuseon muuton henkilökohtaisena tappiona, merimuseo arkistoineen sai Kotkassa ansaitsemansa modernit tilat ja epäilemättä voitti vaihtaessaan paikkakuntaa. Helsinkiin jäi kuitenkin yhä suomalaisella mittapuulla merkittävää merihistoriallista ja merelliseen kulttuuriin liittyvää toimintaa – ei suinkaan vähäisimpänä Helsingin yliopistossa vuodesta 1993 alkaen valittavissa ollut merihistorian opintokokonaisuus. Opetuksen ja tutkimustyön lisäksi Helsingissä on harjoitettu kokeilevaa arkeologiaa ja vaalittu perinteistä puulaivojen rakennustaitoa. Esimerkkejä tästä ovat Suomenlinnan telakalla parhaillaan rakenteilla oleva 1700-luvun tykkisluuppi ja Viikinkiajan laiva ry:n raakapurjealus ”Sotka”, joka on purjehtinut aktiivisesti vuodesta 1999 asti. Tämän lisäksi esimerkiksi Helsingin halkolaiturin kyljestä löytyy yleensä kesäisin valikoima vanhoja kuunareita uudemmalta ajalta. Tämän kesän merellinen kulttuurikohokohta oli varmasti monen asiaan vihkiytyneen helsinkiläisen mielestä The Tall Ships Race 2013 vierailu kaupungissa. Merihistoriallisesta näkökulmasta kiinnostavimpia olivat omasta mielestäni 1700-luvulla nimikkokaupunkinsa edustalle uponneen Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian Götheborg -purjelaivan ja samaisella vuosisadalla Venäjän Itämeren laivaston, kunnostustöidensä yhteydessä rikkoutuneen, Shtandart -fregatin näköiskopiot. Edellä mainituista ainoastaan ”Sotka” mahtuu aikaraamiin, johon tämän blogin on jatkossa tarkoitus keskittyä.

Kansallisella tasolla maassamme toimii useita merihistorian ja sen rinnakkais- ja osatieteiden yhdistyksiä kuten Suomen Laivahistoriallinen yhdistys, Suomen Meriarkeologinen seura ja Suomen Merihistoriallinen yhdistys, jotka ylläpitävät merihistoria.fi –sivustoa. Yhdistyksiä on hankala lähteä erittelemään ”oppialoittain” sillä arkeologiset jäänteet keskustelevat historiallisten dokumenttien kanssa ja toisinpäin. Kokonaiskuvaa on mahdotonta yrittää hahmottaa ilman toista. Kansallisten yhdistysten lisäksi Suomessa toimii useita aktiivisia paikallistason yhdistyksiä, jotka kertovat aktiivisesta harrastajakentästä. Helsingin yliopiston merihistorian oppiaineen ohella merihistorian alaan lukeutuvaa opetusta ja tutkimusta tehdään myös muissa maamme yliopistoissa eri oppiaineiden siipien suojissa. Tälläkin hetkellä eri yliopistoissa on epäilemättä tekeillä lisensiaatintöitä ja väitöskirjoja, jotka kuuluvat keskiajan merihistorian alaan ainakin sen laajassa merkityksessä.

Museovirasto on ymmärrettävästi keskeisimpiä toimijoita merellisen kulttuuriperintömme selvittämisessä ja säilyttämisessä. Itämeri tarjoaa ainutlaatuiset säilymisolosuhteet vanhoille hylyille. Tämä antaa tutkijoille kiitollisen työympäristön, kuten Nauvon keskiaikainen hylky, St. Mikael, Vrouw Maria ja Gråharunan hylky todistavat. Laajemmassa Itämeren piirissä ja Tanskan ja Norjan rannikoilla laivalöydöt ovat vieläkin lukuisampia ja eri aikakausien aluksia on löydetty varsin hyväkuntoisina viikinkilaivoista Bremenin koggiin.

Nämä toimijat julkaisevat Suomessa vuosittain jonkin verran merihistoriallisia teoksia tieteellisistä tutkimuksista kansantajuisempiin yleisesityksiin. Yksi tämän blogin tarkoituksista on myös nostaa esiin kotimaista ja ulkomaista aihepiiriin lukeutuvaa kirjallisuutta.

Itämeren piirissä keskiajan merihistorian kirjo on ollut aihepiiristä kiinnostuneen onneksi varsin värikäs. Näillä vesillä on seilannut slaavilaisia merirosvoja, skandinaavisia viikinkejä, saksalaisia hansakauppiaita, vitaaliveljiä ja kaikenlaisia kauppiaita ja matkamiehiä. Vesistöt ovat yhtäältä erottaneet ja toisaalta yhdistäneet kaukaisiakin alueita ja kulttuureja. Kauppa, ryöstöretket, sodankäynti ja silkka uteliaisuus ovat saaneet keskiajan merenkävijät nostamaan purjeensa ja suuntaamaan laivansa keulan kohti kaukaisia rantoja. Linnoitukset ja asutuskeskukset on rakennettu vesistöjen varteen tai niiden ympäröimiksi. Alueen vanhimpiin tunnettuihin karttoihin ja reittioppaisiin lukeutuvat Olaus Magnuksen (s. 1490–k. 1557) Carta Marina, jonka kaistale koristaa tätäkin sivustoa sekä Tanskan kuningas Valdemar Sejrin (s. 1170–k. 1241) maakirjaan sisältynyt purjehdusopas, jossa neuvotaan merenkävijälle reitti Tanskasta Hankoniemen kautta Viroon.

Hylkylöytöjen ja satamarakenteiden muodostaman aineellisen kulttuuriperinnön lisäksi keskiajan merihistoria avautuu uteliaalle tarkastelijalle kirjallisten dokumenttien, kuten kirjeiden ja kronikoiden sekä visuaalisten kuvausten kuten sinettien ja kirkkomaalausten kautta. Palaan näihin aiheisiin jatkossa tarkemmin.

 

 

Tervetuloa!

Tervetuloa!

Tervetuloa Teemun blogiin. Tarkoitukseni on kirjoittaa tänne keskiajan merihistoriaan liittyviä tekstejä ja jakaa aihepiiriin liittyviä linkkejä. Säännöllisen blogin kirjoittaminen on pyörinyt mielessäni jo pitkään. Nyt tuntuu siltä, että aika toimeen tarttumiseen on kypsä. Olen ollut kiinnostunut keskiajan historiasta ja merihistoriasta jo pitkään. Kiinnostuksestani saan pitkälti kiittää vanhempiani, joiden kanssa vietin siskoni kera veneillen monet lapsuuden kesälomat. Ahvenanmaa, Tukholman saaristo ja Suomen etelärannikko jättivät jälkensä. Tuulahdus tervan, savukampelan tai venedieselin tuoksua saa yhä aistit terävöitymään. Turun, Kastelhoman ja Raaseporin linnojen muurit, sekä rannikon ja saariston kiviset kirkot, jättivät monta mielikuvitusta ruokkinutta muistoa.

Osan korsista kekoon kantoi myös isoisäni, joka vei minua väsymättä muiden muassa Suomen Merimuseoon, sen sijaitessa yhä Helsingin Hylkysaaressa – siinäpä sopivasti nimetty sijoituspaikka! Pro gradussani tarkastelin pohjoismaisten kauppalaivojen lupakäytäntöjä ja kiinniottoja 1200-luvun Englannissa. Matka menneille merille oli kertakaikkisen koukuttava ja blogi tuntuu luontevalta tavalta paitsi ylläpitää kosketusta aiheeseen, myös jäsentää omia ajatuksia. On mahdollista, että tekstien aiheet lähtevät rönsyilemään ajallisesti ja teemallisesti, mutta tarkoituksena on pitää blogin polttopiste (keskiajan) merihistoriassa.