Syyskuulumisia Tanskasta ja kotisatamasta

Syksyyn on mahtunut aika lailla lähdeaineiston kahlaamista, arkistomatka Tanskaan ja verkkokursseilla istumista. Yliopistopedagogiikan lisäksi aikaa on kulunut myös hiukan meriarkeologian verkkokurssin parissa ja omaa syksyn opetusta työväenopistossa valmistellessa. Seuraavaksi edessä on viikon mittainen matka Joensuuhun. Kiirettä on siis pitänyt, mikä on heijastunut myös kirjoitusaktiivisuuteen täällä. Nyt on kuitenkin taas aika rustata muutama rivi lokikirjaan.

Arkistomatkalla Kööpenhaminaan

Syksyn kohokohta oli ehdottomasti lyhyellä aikavälillä suunniteltu ja toteutettu arkistomatka Kööpenhaminaan Tanskan kansallisarkistoon. Syyskuun alussa Kööpenhaminassa oli vielä Helsinkiäkin kesäisempää. Vaikka olin liikenteessä lyhyellä varoitusajalla, sain erittäin avuliaan vastaanoton, pääsin valokuvaamaan varaamiani pergamentteja ja sain kiinnostavan vinkin Kuningas Valdemarin maakirjan digitoidusta versiosta. Kuningas Valdemarin maakirjahan on omalta kannaltani kiinnostava dokumentti paristakin syystä. Yhtäältä siinä kuvataan Tanskan kruunun omistuksia Itämeren piirissä, toisaalta purjehdusreitti nykyisen Ruotsin alueilta Suomen rannikkoa myöten Tallinnaan. Pääsin myös käymään kiinnostavia keskusteluja arkistossa vanhempana tutkijana ja Aberdeenin yliopistossa Skotlannissa Pohjoismaiden tutkimuksen professorina toimivan Michael H. Geltingin kanssa tutkimusaiheistamme. Olin otettu, että hän tuntui varsin mielellään vaihtavan ajatuksia nuoremman tutkijan kanssa. Tulipahan jälleen kerran osoitetuksi, että ihmiskontaktit ovat mitä hedelmällisimpiä osia tutkimuksen tekemisessä. Toki kolmipäiväiseen matkaan mahtui hieman turismiakin ja kävin kääntymässä esimerkiksi kiinnostuksenajalleni osuvan arkkipiispa Absalonin (1128–1201) linnan raunioissa nykyisen Christiansborgin linnan kellariholveissa.

Meriarkeologian popularisoinnin näkökulmasta omaan silmääni pisti myös positiivisesti tapa, jolla Slotshomenia kiertävässä kanavassa olevia keskiaikaisia satamaraunioita ja niiden kaivauksia mainostettiin satunnaiselle ohikulkijalle. Kaivauksia kiertäviin vanerisiin suoja-aitoihin oli painettu museopedagogisesti ihan vakuuttavan oloinen kertomus sataman historiasta ja siihen liittyvistä löydöistä aina keskiajalta saakka. Se näytti ainakin historiasta ja museoista kiinnostuneen turistin silmään helpolta ja tehokkaalta tavalta avata ohikulkijoille mitä aitojen takana tapahtui ja kuinka tämä liittyi paikalliseen historiaan. Verorahoille vastinetta? Itse ainakin pysähdyin ostamaan kahvin ja jäätelön katsellessani selostukset läpi.

Materiaalin taulukointia ja analysointia

Hedelmällistä antia voi kuitenkin olla niin kovin monenlaista. Ajatustenvaihto on luonnollisesti tärkeää ja omien ideoiden testaaminen tiedeyhteisössä on yksi osa työskentelyn todellisuutta. Jotta omia ideoita syntisi ja keskusteluissa olisi jotakin sanottavaa, on kuitenkin tehtävä huomattavia määriä aivan toisenlaista työtä. Tämä työ tapahtuu ainakin omassa tapauksessani toistaiseksi kotosalla, jossa käyn läpi lähteitäni ja kirjaan niistä erilaisia elementtejä taulukkoihin, jotka tuntuvat hiljalleen turpoavan. Ideana on, että saan kasaan riittävän määrän aineistoa, jota voin tarkastella ihmismaantieteellisillä ja sosiaalisen verkostotutkimuksen työkaluilla. Luonnontieteilijät ja kliinisemmät ihmistieteilijät saattaisivat ehkä kutsua tätä ”datan kokoamiseksi”?

Vaikka urakka on yhä kesken, aina silloin tällöin puurtaminen palkitaan riemastuttavalla ahaa-elämyksellä. Toisinaan löytyy uusia lähteitä, jotka laajentavat sitä tirkistelyaukkoa, jonka kautta menneeseen koetetaan tähystää. Toisinaan taas huomaa taulukoimastaan aineistosta erottuvan kaavoja tai malleja, joita ei ehkä ole tullut ajatelleeksikaan. Näitä oivalluksia avaan myöhemmin hiukan syvällisemmin. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että odotan aikamoisella innolla sitä, että kirjaamiskatharsis päättyy ja pääsen todenteolla työskentelemään analyysivälineilläni. Niistä puheen ollen olen lähdössä viikoksi Joensuuhun, jossa tarkoituksena olisi myös keskustella maantieteilijöiden kanssa työkalujen käytöstä ja sopivimmista tavoista toteuttaa käyttää niitä. On ihan hyvä yrittää etukäteen selvittää mikä toimii ja mikä ei – näin voi toivottavasti parhaiten välttää kaikkein kavalimmat karikot.

Shipwrecks and Submerged Worlds – vaihtelua uurastukseen verkkokurssilla

Päätin syksyllä osallistua Southamptonin yliopiston ja kaupallisen FutureLearn -verkkokurssijärjestäjän yhteistyönä pitämälle maksuttomalle meriarkeologian johdantokurssille. Kurssin edettyä nyt toiselle viikolleen huomaan sen tuovan virkistävää vaihtelua tutkimusrutiiniin, ylläpitävän mielenkiintoa eri aikakausien merihistoriaan ja auttavan tutustumaan moderniin verkko-opetukseen yliopistopedagogiikan näkökulmasta. Koska omista arkeologian perusopinnoistani on jo kulunut pari vuotta aikaa ja merihistorian kurssisuorituksista sitäkin kauemmin kurssi toimii myös hyvänä muistinvirkistäjänä, etteivät perusasiat pääse unohtumaan.

Olen jo ehtinyt huomata, että puhtaaksi verkkokurssiksi suunniteltu opetusmateriaali (videoita, tekstiä, multimediaesityksiä, linkkejä artikkeleihin ja verkkomateriaaleihin) ja keskustelualueen keskustelu eroavat jonkin verran niistä verkko- tai etäluennoista, joille olen suomalaisissa yliopistoissa osallistunut. Positiivisena yllätyksenä huomasin, että opiskelun ohjaukseen ja työtapojen esittelyyn kiinnitetään varsin paljon huomiota ja varsinkin vapaaehtoisesti tutustuttava materiaali on suorastaan ylitsevuotavaa – kurssin parissa olisi helppo käyttää aikaa ohjeaikataulua enemmän. Kritiikkinä todettakoon, että kunkin luennon päättävät tarkistuskysymykset ovat aika suppeita ja mielestäni turhan simppeleitä. Toki kyse on yksinkertaisesta monivalintavastauksesta (reilun tuhannen osallistujan kurssilla muu tuskin toimisikaan) ja kysymysten tarkoitus on luultavasti vain antaa opiskelijan varmistaa itselleen, että on tosiaan tullut käyneeksi materiaalin lävitse. Mielenkiintoista ja opettavaista joka tapauksessa ja viihdyn mieluusti vielä jäljellä olevat pari viikkoa meriarkeologian perusteiden parissa.

Toivon tarinoita Oulusta

Loppuun todettakoon, että sain Yrjö Kaukiaisen Laiva Toivo, Oulu:n ahmaistua loppuun bussissa ja raitiovaunussa istuessani. Vaikka aihe sinällään oli itselleni ehkä hiukan ”moderni” oli kiinnostavaa lukea millaisia merikauppaan ja merimieselämään liittyviä kuvioita Kemissä syntyneen isoäitini kotikaupungissa on ollut 1800-luvulla. Itse asiassa isoäiti kertoi aikoinaan jonkun sukulaismiehen – olisikohan ollut setä tai eno – seilanneen maailman meriä omistamallaan rahtialuksella. Ei se varmasti mikään Toivon kaltainen valtameripurjehtija ollut, luultavasti paremminkin jonkinlainen halkolaiva mutta täytyypä koettaa sopivassa välissä selvitellä asiaa hiukan enemmän. Kaukiaisen kirja oli elämänmakuinen ja kiehtova kuvaus maailmasta, jota ei aivan samanmuotoisena enää ole. Oli kuitenkin mukavaa herätä ajattelemaan, että jotkin merenkulkuelämän elementit ovat säilyneet jokseenkin muuttumattomina keskiajalta Toivon päiviin – ja epäilemättä Toivon päivistä meidänkin päiviimme asti. Oli yksinäisyyttä ja toveruutta, oli kaipausta kaukomaille ja kotiin, oli karkureita ja kansainvälisiä miehistöjä. Oli taitoa ja osaamattomuutta. Kukin katsoi maailmaa omasta näkövinkkelistään – niin ankara kapteeni, kuin kimpaantunut perämieskin. Kaikki tällaiset ominaisuudet ovat pääsääntöisesti inhimillisiä – juuri niitä asioita, joita historia tarkastelee.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s