Kokka kohti Kotkaa

Pidän hieman häpeällisenä, etten ole saanut aiemmin aikaiseksi tutustua merikeskus Vellamoon – maamme merellisen kulttuuriperinnön lippulaivaan. Nyt tämäkin kiusallinen asianlaita on saatu oikaistua. Voin hyvällä omatunnolla suositella merimuseota Kotkassa vieraileville tuttavilleni, eikä minun enää tarvitse hymistellä epämääräisesti keskustellessani aiheesta merihistoriasta kiinnostuneiden ystävieni kanssa.

Vierailin elokuun lopulla ensikertaa Kotkan merikeskus Vellamossa Suomen keskiaikaisia hylkylöytöjä esittelevän Kannu ja kirkonkello -näyttelyn houkuttelemana. Viimeksi olen vieraillut Suomen merimuseossa ennen sen muuttoa Helsingin hylkysaaresta, joten laadukkaasti toteutettuun perusnäyttelyynkin tutustumiseen sai käytettyä helposti aikaa. Mainitsin joskus täällä aloitellessani, merimuseon saavan ansaitsemansa tilat Kotkassa, ja nyt saadessani lopulta aikaiseksi päästä paikalle, täytyy sanoa puitteiden olevan – ainakin kävijän näkökulmasta erittäin hyvin toteutetut.

Esteettömyys on huomioitu museossa kiitettävästi ja näyttelytilat ovat monipuoliset ja nykyaikaiset. Vellamon ulkoasu voi varmasti herättää monenlaisia tuntoja, mutta minusta se näyttää modernilta ja tyylikkäältä, eikä ympärillä ole mitään sellaista kokonaisuutta, jota rakennus omaan silmääni häiritsisi. Ulkoisista puitteista onkin hyvä siirtyä sisältöön. Perusnäyttelyssä tuntuu olevan kolme keskeistä aluetta: museolaituri ja pihamaa, ulkohalli sekä varsinainen sisänäyttely. Kaikkiin on koottu kiinnostavia otteita kansainvälisen ja suomalaisen merenkulun historiasta ja erilaisista näkökulmista. Läpileikkaus on mielestäni sekä kronologisesti että temaattisesti varsin kattava. Pihalla, museolaiturissa ja ulkohallissa esitellään erilaisia museoaluksia Kultaranta II:sta jäänmurtaja Tarmoon ja sisänäyttelyssä laivaelämään pääsee tutustumaan niin 1900-luvun alun, kuin 2000-luvun risteilymatkustajan kuin rahtilaivan miehistön ja päällystön näkökulmasta.

Syvempää historiallista ulottuvuutta tuo vesiliikenteen, merellisen elämäntavan ja vesikulkuneuvojen esittely kivikaudelta nykypäivään, perusnäyttelyn uiskosta venehallin 49eR -olympiaveneeseen. Ulkona olevaan venehalliin pääsee tutustumaan ilman pääsymaksua ja lapset on huomioitu erilaisilla opettavaisilla puuhatehtävillä. Museon yhteydessä toimii myös merivartiomuseo ja Kymenlaakson museo. Vellamo kunnioittaa laadullaan Kymenlaakson ja Kotkan merestä ja joesta kumpuavaa perintöä. Merikeskus on mielestäni toteutukseltaan täysin kilpailukykyinen kansainvälisten merimuseoiden kanssa.

Kannu & kirkonkello

Näyttely, joka minut varsinaisesti veti merimuseoon, käsittelee Suomen keskiaikaisia hylkylöytöjä ja niihin liittyvää esineistöä. Pääesiintyjäksi on valittu Egelskärin hylky, joka on ajoitettu 1200-luvun loppupuolelle ja on ainoa Suomessa kokonaisuudessaan tutkittu hylkykohde. Kansainvälisellä ajoituksella sydänkeskiaikaisia hylkyjä näyttelyssä ovat Egelskärin ohella Turun linnan hylky ja Lapurin hylky, joista molemmat on ajoitettu 1200–1300-luvuille. Myös Porvoon Svartsån hylky on ajoitettu 1300-luvulle. Keskiajan loppupuolta edustaa Korppoon Vidskärin haaksirikkopaikka, joka on ajoitettu 1300–1400-luvuille. Hylyistä löytyy tarkemmin tietoa etsimällä tarkalla haulla keskiaikaisia alusten hylkyjä Museoviraston muinaismuistorekisteristä.

Se, että Suomesta on toistaiseksi löydetty viisi keskiaikaista hylkyä, ei tietenkään tarkoita, ettei haaksirikkopaikkoja voisi tulevaisuudessa löytyä enemmänkin. Tanskan kuningas Valdemar II Sejrin purjehdusopas 1200-luvulta kertoo, että nykyisen Suomen alueelle kuuluvaa saaristoa ja rannikkoa pitkin purjehdittiin keskiajalla niin säännöllisesti, että reitti oli aiheellista liittää kuninkaan maaluettelon osaksi. Näin vilkkaan reitin varrelta voidaan tulevaisuudessa yhä tehdä hylkylöytöjä, jotka edelleen valottavat Suomenlahden ja Itämeren keskiaikaista purjehduskulttuuria ja kauppaverkostoja Suomen aluevesillä.

Omasta näkökulmastani oli erittäin kiinnostavaa päästä tutustumaan näyttelyyn, jonka aikarajaus ja teema ovat pitkälti yhteneväiset tutkimusintressieni kanssa. Vaikka oma väitöskirjatyöni keskittyy Suomenlahden ja Itämeren etelärannikoille, olivat nämä varsin todennäköisesti samoja laivoja, jotka kävivät Visbyssä, Tallinnassa ja Riiassa. On tietenkin ikävä ajatella, että niin laivat ja lastit, kuin mahdollisesti miehetkin päättivät matkansa Itämeren laineisiin, mutta hylyt tuovat niin tutkijalle kuin aiheesta kiinnostuneelle harrastajalle viestin vuosisatojen takaisesta elämänmenosta ja merenkulkuelinkeinosta.

Suosittelen lämpimästi kaikkia merenkulusta kiinnostuneita tutustumaan Vellamoon ja etenkin sen keskiaikaiseen hylkynäyttelyyn, joka on avoinna 18.1.2015 saakka.

Kirjoista

Reissulta Vellamoon jäi mukavan kokemuksen lisäksi käteen Yrjö Kaukiaisen Laiva Toivo, Oulu (SKS, 2000), jota olen aloitellut iltalukemisena. Teos vaikuttaa kiinnostavalta kappaleelta 1800-luvun suomalaista – varsin kansainvälistä – merihistoriaa ja tiedänpä sitä käytetyn tenttikirjanakin Helsingin yliopiston merihistorian sivuaineessa. Tutkimuskirjallisuuden ja lähdekokoelmien ohella olen viimeinkin korkannut matkalukemisena David Abulafian kirjahyllyssäni kummitelleen The Great Sea: The Human History of the Mediterranean (Penguin, 2011) ja kunhan pääsen loppuun, kirjoitan siitä tänne muutaman rivin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s