Tiloja ja mielentiloja Välimereltä pohjoisille merialueille

Kuluneen puolentoista kuukauden aikana on taas ehtinyt sattua ja tapahtua kaikenlaista. Jatko-opinnot ovat lähteneet käyntiin tutkimuskysymyksen hiomisella ja ensimmäisen artikkelikäsikirjoitukseni jättämisellä tarkastukseen. Paperini käsittelee Henrikin Liivinmaan kronikan käyttöä merihistoriallisena lähteenä ja se julkaistaneen Suomen merimuseon ja Suomen merihistoriallisen yhdistyksen joka toinen vuosi ilmestyvässä yhteisjulkaisussa Nautica Fennica 2014. Kuukauden sisällä pitäisi myös olla kasassa jotakin esittämiskelpoista omasta tutkimuskysymyksestä seminaariryhmässä – aikarajat ovat erinomaisia kannustimia! Huolimatta tutkimuskirjallisuudesta, jota käyn parhaillaan läpi, onnistuin myös saattamaan loppuun Roger Crowleyn teoksen City of Fortune, jota viimeksi mainitsin lukevani. Työ- ja hääkiireistä huolimatta ennätin myös tehdä Jaakko-isäni kanssa reissun Tonavan rannoille Budapestiin.

Crowleyn yleistajuisella historiateoksella on kunnianhimoisena tavoitteena avata lukijalle Venetsian kaupunkivaltion kehityskaari 1000-luvun alusta aina 1500-luvulle saakka. Olen kirjoittanut teoksesta lyhyen kirjaesittelyn Bysantin tutkimuksen seuran Skholion –jäsenlehteen (2014) tarkastellen kuinka Bysantti ja erityisesti Konstantinopoli näyttäytyvät Crowleyn kirjassa Venetsiasta tarkasteluna. Konstantinopoli ja Bysantti näyttelevät kirjassa merkittävää sivuosaa, mutta sisältöön lukeutuu paljon muutakin. Lähdin itse lukemaan City of Fortune:a merihistoriallisesta mielenkiinnosta. Aiemmin olen tutustunut Välimeren alueen keskiaikaiseen merihistoriaan lähinnä Charles D. Santosin Norman Naval Operations in the Mediterranean –kirjan (2011) ja parin artikkelikokoelmista löytyvän tekstin kautta. Santosin kirjasta olen laatinut lyhyen kirjaesittelyn Glossa ry:n Glossae jäsenlehteen (iv/2011). Samaan teemaan liittyen hyllyssä seisoo lukuvuoroaan odottamassa David Abulafian The Great Sea: Human history of the Mediterranean (2011), joka käsittelee Välimeren alueen merellistä historiaa ja kulttuurien muotoutumista hyvin laajalla aikajänteellä.

City of Fortune – Vaurauden (ja onnen) kaupunki

Lupailin viimeksi kirjoittaa muutaman sanan Vaurauden (ja/tai onnen) kaupungista. Jo kirjan nimi on mielestäni hyvin valittu sillä se kertoo Venetsian vaurauden ja vallan kasvusta sydänkeskiajalla sekä sen valtapiirin supistumisesta vuosisatojen edetessä. Venetsian yhteisöstä, kansalaisista ja eliitistä kirja maalaa kuvan eräänlaisina onnensotureina – kaupungin ja sen laajennetun etupiirin kohtalon päättää ainakin näennäisesti yksi uskalias arvanheitto. Kun doge Enrico Dandolo (kuoli vuonna 1205) sai kaupunkinsa lähtemään neljännen ristiretken uhkayritykseen salaisine päämäärineen, kyseessä oli eittämättä uhkayritys. Valtavien voittojen toivossa otettiin mittavia riskejä. Mikäli venetsialaiset eivät olisi saaneet korvausta vaivoistaan, olisi kaupunki – tai kaupungin laivanvarustajat ja kauppiaat – ajautunut katastrofaaliseen vararikkoon. Venetsialaisten organisoima ristiretkilaivasto myös hyödynsi häikäilemättä tarjoutunutta tilaisuutta lujittaa otettaan Adrianmeren rannoilla sijainneista kilpailijakaupungeistaan ja rangaista kapinoivia vasalliasutuksiaan. Kaupungin – ja myöhemmän maantieteellisesti hajanaisen merivaltakunnan – kohtalo heitettiin siis usein yhden kortin varaan ja sen menestystä mitattiin oikeaan hetkeen tarttumisella. Otteen päästessä lipeämään seuraukset olivat usein järkyttävät.

Tämä onnen varaan heittäytyminen varallisuuden ja vallan kartuttamiseksi sekä niiden säilyttämiseksi heijastui myös Venetsian merimahdin huippukauden maantieteellisiin tukipisteisiin. Venetsian kaupunki laguuninsa keskellä muodosti yhden kärjen kolmiossa, jonka sivut muualla päättyivät Kreetalle ja Negroponten saarelle (nyk. Euboia). Näiden tukipisteiden kautta kaupunki heijasti valtansa Välimeren pohjukan ja Mustanmeren houkutteleville kauppa-alueille. Crowleyn kirjassa kuitenkin osoitetaan, kuinka arvaamaton kohtalo saattoi tällaisten tukipisteiden osalta olla ja esimerkiksi Kreetan säilyttäminen hallinnassaan vaati Venetsialaisilta merkittäviä ponnistuksia. Samoin omien kotivesien suojaaminen Genovalaisia kilpailijoita vastaan ratkaistiin toisinaan uskaliailla uhkayrityksillä, kuten Venetsian joutuessa saarroksiin ns. Chioggian sodassa (1379–1381).

Merenkulku, kauppa, merirosvous ja onnen varaan heittäytyminen vaurauden hankkimiseksi tuntuu Crowleyn teoksessa kuuluvan olennaisena piirteenä Venetsialaiseen kansanluonteeseen. Ennen kaupungin nopeaa vaurastumista neljännen ristiretken jälkimainingeissa ja sen jälkeenkin kauppa ja merenkulku lieveilmiöineen dominoivat Venetsialaista ammattikenttää. Venetsiassa lähes kaikki miehet osasivat purjehtia tai ansaitsivat elantonsa merenkulkuun ja kauppaan liittyvissä käsityöammateissa. Venetsialaisten kaleerien soutajat saivat kuljettaa kauppatavaraa omaan laskuunsa soutupenkkinsä alla. Kauppa – erityisesti orjakauppa – islaminuskoisten valtakuntien kanssa hiersi usein Venetsian ja muun latinalaisen maailman välejä. Valtapiirin kasvaessa kilpailu taloudellisesta ja poliittisesta vallasta siirtyi Adrianmereltä Välimerelle. Venetsian arsenaali tuotti tasavallan omistamia laivoja modernein termein ”liukuhihnatyönä” vuokrattavaksi kauppiassuvuille purjehduskausittain. Siinä missä Venetsia puolusti etujaan toisten kaupunkivaltioiden ja vieraiden valtakuntien kaappareita sekä itsenäisiä merirosvoja vastaan, kaupunki myös kiristi suojelua lähialueiden rannikkokaupungeilta ja harjoitti itse kaappaustoimintaa vihollisaluksia vastaan.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat Välimerelle, on niissä nähtävissä myös universaaleja piirteitä. Mutaisen laguuninsa perukoilla kyhjöttänyt Venetsia oli alun perin varsin vaatimaton ja köyhä merenkävijäyhteisö. Resursseja oli hyvin rajallisesti ja maaomaisuus, jota keskiajalla erityisesti arvostettiin, oli hyvin vaatimatonta. Kaupungin asukkaat olivat pitkälti merenkävijöitä ja itsenäisiä kauppiaita, joiden elämänrytmiä vuorovesi ja purjehduskausi säätelivät. Mahdollisuuksiensa mukaan kaupunki pyrki laajentamaan valtapiiriään lähettämällä verotuslaivastoja keräämään eräänlaista suojelurahaa etupiirikseen lukemiinsa kaupunkeihin Dalmatian rannikoilla ja muualla Adrianmerellä. Venetsia pyrki perustamaan kaupankäyntiin keskittyneitä tukikohtia mahdollisimman laajalle – aina Mustanmeren rannoille saakka. Luultavasti tilaisuus myös teki toisinaan kauppiaasta varkaan. Venetsian kaupunki omisti kapteeneille valmistamansa laivat ja saattoi tarpeen tullen vaatia ne sotakäyttöön, minkä tähden laivoissa oli oltava tietty määrä aseistettua miehistöä ja muita varusteita. Yleistys menee ehkä hiukan pitkälle jos näitä valikoituja Venetsian piirteitä alkaa rinnastaa vaikkapa Norjan Haakon IV:n (1204–1263) Pohjanmeren ja Pohjois-Atlantin merivaltakuntaan tai samoihin aikoihin Itämeren piirissä vaikuttaneiden Tanskalaisten ja aikakauden muiden pohjoiseurooppalaisten purjehduskulttuurien kanssa.

Jotain yhteistä on silti löydettävissä. Jos esimerkiksi otetaan karkea termi ”viikinkikulttuurit”, yhtäläisyyksiä on ainakin näennäisesti helppo löytää. Viikingeiksi kutsutut Skandinavian rannikkojen asukkaat harjoittivat 750-luvulta 1050-luvun tienoille maantieteellisesti laajaa kauppapurjehdusta, perustaen tukipisteitä ainakin Konstantinopoliin, nykyisen Venäjän alueelle, Itämeren rannoille ja ympäri pohjoista Eurooppaa. Viikinkien kaukopurjehduksen taustalla olivat ainakin osittain heidän omien kotiseutujensa karut olot, jotka pakottivat etsimään elintilaa ja vaurautta muualta. Heidän matkansa olivat yhdistettyjä kauppa- ja ryöstö(tai verotus-)retkiä, kauppatavaransa turvatakseen heidän oli aseistauduttava ja heidän kohdatessaan vauraita, mutta heikommin puolustettuja matkalaisia tai asutuksia, he saattoivat ottaa voimalla sen, mihin muuten olisi tarvittu kaupankäyntiä. Näillä itsenäisillä rannikon talonpojilla oli verovelvollisuus rakentaa laivoja, jotka kruunu saattoi tarpeen vaatiessa pakko-ottaa näitä aluksia miehistöineen käyttöönsä. Muuten he saivat käyttää näitä aluksia oman tarpeensa mukaan. Hiljalleen lujittuva keskushallinto näyttäisi säilyttäneen monia näistä piirteistä esimerkiksi Norjassa aina 1200- ja 1300-luvuille saakka.

Lopulta Venetsian mahdin kasvu ja kaupungin valtakamppailu Genovan ja muiden kristittyjen mahtitekijöiden kanssa söi Bysantin keisarikunnan valtapiiriä. Pitkällä aikavälillä tämä kehitys poisti esteen Osmanien valtakunnan kasvulta ja johti Venetsian oman valtapiirin kutistumiseen. Crowley kuvastaa näitä laajoja kehityslinjoja kiinnostavasti ja ymmärrettävästi, tarjoten nautittavan lukukokemuksen jota maustetaan kirjoittajan viljelemillä lainauksilla aikalaiskuvauksista. Voin omalta osaltani suositella City of Fortunea Välimeren alueen merihistoriasta kiinnostuneille vaikka kirja toki kertookin ensisijassa Venetsian kaupungin historiasta.

Tutuista ja tuntemattomista tiloista

Sain väitöskirjani ohjaajalta lukuvinkiksi Dick Harrisonin teoksen Skapelsens Geografi (1998), jossa kirjoittaja esittelee ajatustaan mikro- ja makrotiloista. Käytin kirjaa matkalukemisena Budapestin reissulla ja se oli mielenkiintoinen tuttavuus. Lyhyesti tiivistettynä Harrison laskee mikrotilaksi kunkin yksilön inhimilliseen kokemuspiiriin lukeutuvat tilan käsitteet ja makrotilaksi tämän ympärillä olevat myyttiset ja maailmankaikkeudelliset ajatukset tilasta. Esimerkkinä mikrotilasta rannikon vierasvenesatamasta, jota ei koskaan ole omin silmin nähty, voisi odottaa aiemman kokemuspiirin nojalla löytävänsä muutaman laiturin, poijuja, grillikatoksen, peseytymistilat, mahdollisesti jonkinlaisen kahvion tai myymälän ja parkkipaikan, josta pääsee lähimpään kylään tai kaupunkiin. Makrotila taas kattaisi vieraiden galaksien elämänmuotoja, Jumalan tai jonkin kuviteltavissa olevan, mutta omaan kokemuspiiriin käsittämättömän ilmiön. Mikro- ja makrotilojen välillä voisi mielestäni ajatella olevan jonkinlaisia kansanperinteen tutkimuksesta ja arkeologiasta tuttuja liminaalitiloja, siirtymävaiheita kahden todellisuuden tai tilan välillä – paikkoja ja hetkiä, joissa yhdestä fyysisestä tai koetusta tilasta astutaan toiseen. Keskiajan (tai varhaisen uuden ajan) maailmankuvassa esimerkkinä mikro- ja makrotilojen kohtaamispinnasta voisi olla vaikkapa Olaus Magnuksen (1490–1557) Carta Marina, jonka kiehtovasta kuvituksesta tämänkin blogin kansikuva on kaapattu.

Carta Marinassa tunnettu ja tuntematon yhdistyvät visuaalisesti, tunnettu maailma yhdistyy tuntemattomaan, kokemusperäinen luettuun, kuultuun tai kuviteltuun. Paikoin kuvaukset ovat kohtuullisen täsmällisiä, toisaalla suorastaan fantastisia. Tunnetun ja kuvitellun rajalinjoja ja kohtaamisia todistavat useat keskiaikaiset ja varhaisen uuden ajan kartat, sekä matkakuvaukset ja maantieteelliset tekstit, joiden perinne ammentaa esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta. Tuntuu aika luontevalta, että juuri matkakertomuksissa, maantieteellisissä kuvauksissa ja kartoissa tuttu ja tuntematon sekoittuvat toisiinsa selkeimmin. Samaa tematiikkaa oli aistittavissa myös Kansallismuseon nyt jo päättyneessä näyttelyssä Avartuva maailma – Kartta-aarteita A. E. Nordenskiöldin kokoelmasta, erityisesti vanhemman materiaalin osalta. Tämän tyyppinen materiaali avaa kiinnostavan ikkunan keskiajan ihmisten mieleen ja käsityksiin etäisyyksistä ja tunnettujen ja tuntemattomien alueiden/tilojen välisistä eroista.

On lopulta mielenkiintoista nähdä kuinka kirjan sisältö tulee vaikuttamaan tutkimussuunnitelmaani. Alustavasti tuntuisi siltä, että tietyt metodologiset huomiot, joita Harrison tekee, ovat hyvä muistutus menneistä metodikursseista. Myös mikrotilan käsite voi osoittautua hyödylliseksi tukipilariksi Itämeren alueen etäisyyksiä, saavutettavuutta ja näiden herättämiä mielikuvia pohdiskeltaessa.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s