Köysien opettelua

Kvartaalitalous on nykypäivänä kova sana. Tehdäänpä siis vähän tiliä alkuvuoden saldosta. Olen tehnyt työskentelyyni liittyen neljä tärkeää havaintoa joita aiempi empiirinen kokeilu tukee ja jotka ovat varmasti kaikille väitöskirjankirjoittajille tuttuja.

1) Tietotekniset apuvälineet nopeuttavat ja helpottavat työskentelyä huomattavasti kun niitä osaa käyttää. Siihen saakka ne ovat hidasteita.

2) Jos haluaa tosissaan kirjoittaa akateemista (tai mitään muutakaan) tekstiä, saa jatkuvasti lukea todella paljon lähde- ja tutkimuskirjallisuutta ja kirjoittaa väsymättömästi tekstiä, josta vain murto-osa osoittautuu jollakin lailla vakavasti otettavaksi.

3) Ainoastaan kirjoitettua tekstiä voi muokata ja parannella edelleen.

4) Jos keskittyy tutkimuksen tekemiseen ja omien ideoidensa esittelyyn erilaisilla muilla foorumeilla, blogiteksteille ja erilaisille sivuprojekteille jää oleellisesti vähemmän aikaa.

Tietoteknisiin apuvälineisiin liittyen osallistuin tammikuun lopulla Helsingin yliopistolla järjestettyyn New Research Frontiers: Digital Humanities, Big Data, and Social Network Analysis -symposiumiin, jossa esiteltiin verkostotutkimuksen työmenetelmiä ja opeteltiin käyttämään sen apuvälineitä. Koska oma tutkimukseni pyrkii tarkastelemaan vallan ja tilan suhdetta, verkostoanalyysi tarjoaa lupaavan lisätyökalun ihmismaantieteen metodien ja paikkatietoanalyysityökalujen rinnalle. Kaiken kaikkiaan oli innostavaa nähdä mitä toiset tutkijat olivat jo saaneet aikaan ja päästä tutustumaan verkostoanalyysin moniulotteiseen maailmaan. Kolikon kääntöpuolena on tietenkin se, että kaikki uudet työkalut vaativat oman opettelunsa ja ennen kuin ne hallitaan riittävällä rutiinilla, joutuu jonkin verran kompastelemaan. Kompastelun jälkeen voi kuitenkin hyvillä mielin todeta oppineensa jotakin uutta ja pääsevänsä analysoimaan tutkimusaineistoa hieman uudesta näkövinkkelistä.

Kirjoittamisen suhteen alkuvuoteen on väitöskirjatyön ohella liittynyt pari konferenssia joissa esittelin paitsi varsinaisen väitösprojektini tutkimusnäkökulmia, myös toista pitkään mielessä pyörinyttä projektia, joka liittyy varhaiseen keskiaikaiseen merilainsäädäntöön. Dies Medievales 2015: Suhteet -konferenssi kokosi jälleen yhteen suomalaiset keskiajantutkijat ja Merihistorian päivät 2015: Työ merellä, merihistorian- ja arkeologian kotimaisen kentän muutamalla ulkomaisella vieraalla ryyditettynä. Tällä hetkellä työn alla on artikkeli, joka jatkaa temaattisesti Merihistorian päivillä pitämääni esitelmää Oléronin merenkulkusäännöstä.

Matkustin helmikuussa vaimoni kanssa Yhdysvaltoihin, jossa vierailimme Brownin yliopistossa Rhode Islandilla. Tapasimme tutkijavaihtoa silmällä pitäen paikallisia ohjaajiamme ja selvittelimme asuntojärjestelyjä. Atlantin yli lentäessä mielessä kävi, kuinka helpoksi ja nopeaksi liikkuminen on muuttunut niistä ajoista, joita oma tutkimusintressini tarkastelee. Siinä, missä keskiajan ja uuden ajan taitteen löytöretkeilijät saattoivat käyttää kaksikin kuukautta Atlantin (tai Valtameren) ylitykseen, nykyään matka hujahtaa lentäen muutamissa tunneissa. Uskalias ja suorastaan hengenvaarallinen matka on muuttunut muutamassa vuosisadassa lähes yhtä triviaaliksi, kuin hiukan pidempi bussimatka kotimaassa.

Merihistorian päiviltä tarttui matkaan myös saalista – Muskottisota: Taistelu Itä-Intian maustesaarista (Giles Milton, John Nurmisen säätiö 2009) ja Yli maan äären: Magalhaesin kohtalokas purjehdus maailman ympäri (Laurence Bergreen, John Nurmisen säätiö 2008), joista jälkimmäistä luen paraikaa. Raapustan tänne molemmista jonkinlaisen yhteismerkinnän kunhan saan kahlattua kummankin läpi. Ajallisesti kirjojen tapahtumilla on väliä noin sadan vuoden verran. Magalhaesin uskalikkomainen purjehdus ajoittuu pian Kolumbuksen matkojen jälkeen, kun Eurooppalaiset hallitsijat ovat vasta lähtemässä toden teolla laajentamaan valtapiiriään, ja Muskottisota käsittelee 1600-luvun etupiirikamppailuja eurooppalaisten kauppakomppanioiden välillä. Tämä tarjoaa lukijalle herkullisen tilaisuuden tarkastella löytöretkien ja maustekaupan teemaa pidemmällä aikavälillä – Maustesaarille johtavaa reittiähän Magalhaesin Molukkien laivastokin Espanjan laskuun etsi.

Mainokset

Syyskuulumisia Tanskasta ja kotisatamasta

Syksyyn on mahtunut aika lailla lähdeaineiston kahlaamista, arkistomatka Tanskaan ja verkkokursseilla istumista. Yliopistopedagogiikan lisäksi aikaa on kulunut myös hiukan meriarkeologian verkkokurssin parissa ja omaa syksyn opetusta työväenopistossa valmistellessa. Seuraavaksi edessä on viikon mittainen matka Joensuuhun. Kiirettä on siis pitänyt, mikä on heijastunut myös kirjoitusaktiivisuuteen täällä. Nyt on kuitenkin taas aika rustata muutama rivi lokikirjaan.

Arkistomatkalla Kööpenhaminaan

Syksyn kohokohta oli ehdottomasti lyhyellä aikavälillä suunniteltu ja toteutettu arkistomatka Kööpenhaminaan Tanskan kansallisarkistoon. Syyskuun alussa Kööpenhaminassa oli vielä Helsinkiäkin kesäisempää. Vaikka olin liikenteessä lyhyellä varoitusajalla, sain erittäin avuliaan vastaanoton, pääsin valokuvaamaan varaamiani pergamentteja ja sain kiinnostavan vinkin Kuningas Valdemarin maakirjan digitoidusta versiosta. Kuningas Valdemarin maakirjahan on omalta kannaltani kiinnostava dokumentti paristakin syystä. Yhtäältä siinä kuvataan Tanskan kruunun omistuksia Itämeren piirissä, toisaalta purjehdusreitti nykyisen Ruotsin alueilta Suomen rannikkoa myöten Tallinnaan. Pääsin myös käymään kiinnostavia keskusteluja arkistossa vanhempana tutkijana ja Aberdeenin yliopistossa Skotlannissa Pohjoismaiden tutkimuksen professorina toimivan Michael H. Geltingin kanssa tutkimusaiheistamme. Olin otettu, että hän tuntui varsin mielellään vaihtavan ajatuksia nuoremman tutkijan kanssa. Tulipahan jälleen kerran osoitetuksi, että ihmiskontaktit ovat mitä hedelmällisimpiä osia tutkimuksen tekemisessä. Toki kolmipäiväiseen matkaan mahtui hieman turismiakin ja kävin kääntymässä esimerkiksi kiinnostuksenajalleni osuvan arkkipiispa Absalonin (1128–1201) linnan raunioissa nykyisen Christiansborgin linnan kellariholveissa.

Meriarkeologian popularisoinnin näkökulmasta omaan silmääni pisti myös positiivisesti tapa, jolla Slotshomenia kiertävässä kanavassa olevia keskiaikaisia satamaraunioita ja niiden kaivauksia mainostettiin satunnaiselle ohikulkijalle. Kaivauksia kiertäviin vanerisiin suoja-aitoihin oli painettu museopedagogisesti ihan vakuuttavan oloinen kertomus sataman historiasta ja siihen liittyvistä löydöistä aina keskiajalta saakka. Se näytti ainakin historiasta ja museoista kiinnostuneen turistin silmään helpolta ja tehokkaalta tavalta avata ohikulkijoille mitä aitojen takana tapahtui ja kuinka tämä liittyi paikalliseen historiaan. Verorahoille vastinetta? Itse ainakin pysähdyin ostamaan kahvin ja jäätelön katsellessani selostukset läpi.

Materiaalin taulukointia ja analysointia

Hedelmällistä antia voi kuitenkin olla niin kovin monenlaista. Ajatustenvaihto on luonnollisesti tärkeää ja omien ideoiden testaaminen tiedeyhteisössä on yksi osa työskentelyn todellisuutta. Jotta omia ideoita syntisi ja keskusteluissa olisi jotakin sanottavaa, on kuitenkin tehtävä huomattavia määriä aivan toisenlaista työtä. Tämä työ tapahtuu ainakin omassa tapauksessani toistaiseksi kotosalla, jossa käyn läpi lähteitäni ja kirjaan niistä erilaisia elementtejä taulukkoihin, jotka tuntuvat hiljalleen turpoavan. Ideana on, että saan kasaan riittävän määrän aineistoa, jota voin tarkastella ihmismaantieteellisillä ja sosiaalisen verkostotutkimuksen työkaluilla. Luonnontieteilijät ja kliinisemmät ihmistieteilijät saattaisivat ehkä kutsua tätä ”datan kokoamiseksi”?

Vaikka urakka on yhä kesken, aina silloin tällöin puurtaminen palkitaan riemastuttavalla ahaa-elämyksellä. Toisinaan löytyy uusia lähteitä, jotka laajentavat sitä tirkistelyaukkoa, jonka kautta menneeseen koetetaan tähystää. Toisinaan taas huomaa taulukoimastaan aineistosta erottuvan kaavoja tai malleja, joita ei ehkä ole tullut ajatelleeksikaan. Näitä oivalluksia avaan myöhemmin hiukan syvällisemmin. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että odotan aikamoisella innolla sitä, että kirjaamiskatharsis päättyy ja pääsen todenteolla työskentelemään analyysivälineilläni. Niistä puheen ollen olen lähdössä viikoksi Joensuuhun, jossa tarkoituksena olisi myös keskustella maantieteilijöiden kanssa työkalujen käytöstä ja sopivimmista tavoista toteuttaa käyttää niitä. On ihan hyvä yrittää etukäteen selvittää mikä toimii ja mikä ei – näin voi toivottavasti parhaiten välttää kaikkein kavalimmat karikot.

Shipwrecks and Submerged Worlds – vaihtelua uurastukseen verkkokurssilla

Päätin syksyllä osallistua Southamptonin yliopiston ja kaupallisen FutureLearn -verkkokurssijärjestäjän yhteistyönä pitämälle maksuttomalle meriarkeologian johdantokurssille. Kurssin edettyä nyt toiselle viikolleen huomaan sen tuovan virkistävää vaihtelua tutkimusrutiiniin, ylläpitävän mielenkiintoa eri aikakausien merihistoriaan ja auttavan tutustumaan moderniin verkko-opetukseen yliopistopedagogiikan näkökulmasta. Koska omista arkeologian perusopinnoistani on jo kulunut pari vuotta aikaa ja merihistorian kurssisuorituksista sitäkin kauemmin kurssi toimii myös hyvänä muistinvirkistäjänä, etteivät perusasiat pääse unohtumaan.

Olen jo ehtinyt huomata, että puhtaaksi verkkokurssiksi suunniteltu opetusmateriaali (videoita, tekstiä, multimediaesityksiä, linkkejä artikkeleihin ja verkkomateriaaleihin) ja keskustelualueen keskustelu eroavat jonkin verran niistä verkko- tai etäluennoista, joille olen suomalaisissa yliopistoissa osallistunut. Positiivisena yllätyksenä huomasin, että opiskelun ohjaukseen ja työtapojen esittelyyn kiinnitetään varsin paljon huomiota ja varsinkin vapaaehtoisesti tutustuttava materiaali on suorastaan ylitsevuotavaa – kurssin parissa olisi helppo käyttää aikaa ohjeaikataulua enemmän. Kritiikkinä todettakoon, että kunkin luennon päättävät tarkistuskysymykset ovat aika suppeita ja mielestäni turhan simppeleitä. Toki kyse on yksinkertaisesta monivalintavastauksesta (reilun tuhannen osallistujan kurssilla muu tuskin toimisikaan) ja kysymysten tarkoitus on luultavasti vain antaa opiskelijan varmistaa itselleen, että on tosiaan tullut käyneeksi materiaalin lävitse. Mielenkiintoista ja opettavaista joka tapauksessa ja viihdyn mieluusti vielä jäljellä olevat pari viikkoa meriarkeologian perusteiden parissa.

Toivon tarinoita Oulusta

Loppuun todettakoon, että sain Yrjö Kaukiaisen Laiva Toivo, Oulu:n ahmaistua loppuun bussissa ja raitiovaunussa istuessani. Vaikka aihe sinällään oli itselleni ehkä hiukan ”moderni” oli kiinnostavaa lukea millaisia merikauppaan ja merimieselämään liittyviä kuvioita Kemissä syntyneen isoäitini kotikaupungissa on ollut 1800-luvulla. Itse asiassa isoäiti kertoi aikoinaan jonkun sukulaismiehen – olisikohan ollut setä tai eno – seilanneen maailman meriä omistamallaan rahtialuksella. Ei se varmasti mikään Toivon kaltainen valtameripurjehtija ollut, luultavasti paremminkin jonkinlainen halkolaiva mutta täytyypä koettaa sopivassa välissä selvitellä asiaa hiukan enemmän. Kaukiaisen kirja oli elämänmakuinen ja kiehtova kuvaus maailmasta, jota ei aivan samanmuotoisena enää ole. Oli kuitenkin mukavaa herätä ajattelemaan, että jotkin merenkulkuelämän elementit ovat säilyneet jokseenkin muuttumattomina keskiajalta Toivon päiviin – ja epäilemättä Toivon päivistä meidänkin päiviimme asti. Oli yksinäisyyttä ja toveruutta, oli kaipausta kaukomaille ja kotiin, oli karkureita ja kansainvälisiä miehistöjä. Oli taitoa ja osaamattomuutta. Kukin katsoi maailmaa omasta näkövinkkelistään – niin ankara kapteeni, kuin kimpaantunut perämieskin. Kaikki tällaiset ominaisuudet ovat pääsääntöisesti inhimillisiä – juuri niitä asioita, joita historia tarkastelee.

Kokka kohti Kotkaa

Pidän hieman häpeällisenä, etten ole saanut aiemmin aikaiseksi tutustua merikeskus Vellamoon – maamme merellisen kulttuuriperinnön lippulaivaan. Nyt tämäkin kiusallinen asianlaita on saatu oikaistua. Voin hyvällä omatunnolla suositella merimuseota Kotkassa vieraileville tuttavilleni, eikä minun enää tarvitse hymistellä epämääräisesti keskustellessani aiheesta merihistoriasta kiinnostuneiden ystävieni kanssa.

Vierailin elokuun lopulla ensikertaa Kotkan merikeskus Vellamossa Suomen keskiaikaisia hylkylöytöjä esittelevän Kannu ja kirkonkello -näyttelyn houkuttelemana. Viimeksi olen vieraillut Suomen merimuseossa ennen sen muuttoa Helsingin hylkysaaresta, joten laadukkaasti toteutettuun perusnäyttelyynkin tutustumiseen sai käytettyä helposti aikaa. Mainitsin joskus täällä aloitellessani, merimuseon saavan ansaitsemansa tilat Kotkassa, ja nyt saadessani lopulta aikaiseksi päästä paikalle, täytyy sanoa puitteiden olevan – ainakin kävijän näkökulmasta erittäin hyvin toteutetut.

Esteettömyys on huomioitu museossa kiitettävästi ja näyttelytilat ovat monipuoliset ja nykyaikaiset. Vellamon ulkoasu voi varmasti herättää monenlaisia tuntoja, mutta minusta se näyttää modernilta ja tyylikkäältä, eikä ympärillä ole mitään sellaista kokonaisuutta, jota rakennus omaan silmääni häiritsisi. Ulkoisista puitteista onkin hyvä siirtyä sisältöön. Perusnäyttelyssä tuntuu olevan kolme keskeistä aluetta: museolaituri ja pihamaa, ulkohalli sekä varsinainen sisänäyttely. Kaikkiin on koottu kiinnostavia otteita kansainvälisen ja suomalaisen merenkulun historiasta ja erilaisista näkökulmista. Läpileikkaus on mielestäni sekä kronologisesti että temaattisesti varsin kattava. Pihalla, museolaiturissa ja ulkohallissa esitellään erilaisia museoaluksia Kultaranta II:sta jäänmurtaja Tarmoon ja sisänäyttelyssä laivaelämään pääsee tutustumaan niin 1900-luvun alun, kuin 2000-luvun risteilymatkustajan kuin rahtilaivan miehistön ja päällystön näkökulmasta.

Syvempää historiallista ulottuvuutta tuo vesiliikenteen, merellisen elämäntavan ja vesikulkuneuvojen esittely kivikaudelta nykypäivään, perusnäyttelyn uiskosta venehallin 49eR -olympiaveneeseen. Ulkona olevaan venehalliin pääsee tutustumaan ilman pääsymaksua ja lapset on huomioitu erilaisilla opettavaisilla puuhatehtävillä. Museon yhteydessä toimii myös merivartiomuseo ja Kymenlaakson museo. Vellamo kunnioittaa laadullaan Kymenlaakson ja Kotkan merestä ja joesta kumpuavaa perintöä. Merikeskus on mielestäni toteutukseltaan täysin kilpailukykyinen kansainvälisten merimuseoiden kanssa.

Kannu & kirkonkello

Näyttely, joka minut varsinaisesti veti merimuseoon, käsittelee Suomen keskiaikaisia hylkylöytöjä ja niihin liittyvää esineistöä. Pääesiintyjäksi on valittu Egelskärin hylky, joka on ajoitettu 1200-luvun loppupuolelle ja on ainoa Suomessa kokonaisuudessaan tutkittu hylkykohde. Kansainvälisellä ajoituksella sydänkeskiaikaisia hylkyjä näyttelyssä ovat Egelskärin ohella Turun linnan hylky ja Lapurin hylky, joista molemmat on ajoitettu 1200–1300-luvuille. Myös Porvoon Svartsån hylky on ajoitettu 1300-luvulle. Keskiajan loppupuolta edustaa Korppoon Vidskärin haaksirikkopaikka, joka on ajoitettu 1300–1400-luvuille. Hylyistä löytyy tarkemmin tietoa etsimällä tarkalla haulla keskiaikaisia alusten hylkyjä Museoviraston muinaismuistorekisteristä.

Se, että Suomesta on toistaiseksi löydetty viisi keskiaikaista hylkyä, ei tietenkään tarkoita, ettei haaksirikkopaikkoja voisi tulevaisuudessa löytyä enemmänkin. Tanskan kuningas Valdemar II Sejrin purjehdusopas 1200-luvulta kertoo, että nykyisen Suomen alueelle kuuluvaa saaristoa ja rannikkoa pitkin purjehdittiin keskiajalla niin säännöllisesti, että reitti oli aiheellista liittää kuninkaan maaluettelon osaksi. Näin vilkkaan reitin varrelta voidaan tulevaisuudessa yhä tehdä hylkylöytöjä, jotka edelleen valottavat Suomenlahden ja Itämeren keskiaikaista purjehduskulttuuria ja kauppaverkostoja Suomen aluevesillä.

Omasta näkökulmastani oli erittäin kiinnostavaa päästä tutustumaan näyttelyyn, jonka aikarajaus ja teema ovat pitkälti yhteneväiset tutkimusintressieni kanssa. Vaikka oma väitöskirjatyöni keskittyy Suomenlahden ja Itämeren etelärannikoille, olivat nämä varsin todennäköisesti samoja laivoja, jotka kävivät Visbyssä, Tallinnassa ja Riiassa. On tietenkin ikävä ajatella, että niin laivat ja lastit, kuin mahdollisesti miehetkin päättivät matkansa Itämeren laineisiin, mutta hylyt tuovat niin tutkijalle kuin aiheesta kiinnostuneelle harrastajalle viestin vuosisatojen takaisesta elämänmenosta ja merenkulkuelinkeinosta.

Suosittelen lämpimästi kaikkia merenkulusta kiinnostuneita tutustumaan Vellamoon ja etenkin sen keskiaikaiseen hylkynäyttelyyn, joka on avoinna 18.1.2015 saakka.

Kirjoista

Reissulta Vellamoon jäi mukavan kokemuksen lisäksi käteen Yrjö Kaukiaisen Laiva Toivo, Oulu (SKS, 2000), jota olen aloitellut iltalukemisena. Teos vaikuttaa kiinnostavalta kappaleelta 1800-luvun suomalaista – varsin kansainvälistä – merihistoriaa ja tiedänpä sitä käytetyn tenttikirjanakin Helsingin yliopiston merihistorian sivuaineessa. Tutkimuskirjallisuuden ja lähdekokoelmien ohella olen viimeinkin korkannut matkalukemisena David Abulafian kirjahyllyssäni kummitelleen The Great Sea: The Human History of the Mediterranean (Penguin, 2011) ja kunhan pääsen loppuun, kirjoitan siitä tänne muutaman rivin.

Suomelinnan Dianasta ja kesästä

Helteinen heinäkuu on lipunut ohitse melko laiskassa pläkässä, lueskellen, kirjoittaen ja akvarellimaalausta tapaillen. Kesäkuun tekstiksi suunnitellusta kirjoituksesta tulikin yhteinen kesäkuulle ja heinäkuulle.

Perjantaina 13.6. olin seuraamassa, kun Helsingin kaupunginjohtajan vaimo Jaana Pajunen vihki Kauppatorin rannassa tykkisluupin, joka on rakennettu Suomenlinnan telakalla Fredrik Henrik af Chapmanin (s. 1721–k. 1808) 1700-luvun Ruotsin vallan aikaisten piirustusten mukaan. Tykkisluuppi sai nimekseen Diana (lat. taivaallinen, jumalallinen). Antiikin roomalaisille Diana oli mm. metsästyksen, kuun ja synnyttämisen jumalatar. Nimi sopii hyvin alustyypille, joka kehitettiin härnäämään ja jahtaamaan suurempia sotalaivoja saaristomeren luotojen ja karikkojen lomassa. Augustin Ehrensvärdin (s. 1710–k. 1772) aloitteesta saaristolaivaston käyttöön suunnitellulla alustyypillä on pituutta 21 metriä ja painoa 20 tonnia. Aluksen rungon suunnittelusta ja rakennuksesta vastasi laivanrakennusmestari Mikael Holmström, jonka johdolla rakennusurakkaan osallistui kymmeniä nuoria harjoittelijoita. Tykkisluupin on tarkoitus aloittaa turistipurjehdukset toukokuussa 2015, mitä tarkoitusta varten se on varustettu myös modernilla käymälällä ja moottorilla. Vaikka Suomalaisen telakkateollisuuden vastatuuli kansainvälisillä laivanrakennusmarkkinoilla on huolestuttavaa, on ilahduttavaa nähdä pilkahdus puuveneperinnön elvyttämisestä. Turismin näkökulmasta on myös toivottavasti hyvä, että Helsingin Ruotsin ja Venäjän vallan aikaista historiallista perintöä tuodaan näyttävästi esiin. Dianan kotisatama on Suomenlinnassa.

Tutkimuskirjallisuuden ohella kesälukemisena on mennyt Alistair Moffatin The Faded Map, Lost Kingdoms of Scotland (Birlinn, 2011). Teoksessa kirjoittaja tarkastelee arkeologisen, kielitieteellisen ja hieman myös historiallisen aineiston valossa Skotlannissa ennen vuotta 1066 vallinneita hallinnollisia ja kulttuurisia olosuhteita. Hän lähtee liikkeelle arkeologisesta aineistosta ja kreikkalaisten tutkimusmatkailijoiden ja maantieteilijöiden, kuten kauppias ja tutkimusmatkailija Pytheaan (n. 380–310 eKr.) matkakuvauksista, vanhoista maailmankartoista ja arkeologisesta aineistosta, liikkuen kronologisesti eteenpäin ja tukeutuen yhä enemmän kirjalliseen aineistoon. Skotlannin kadonneista valtakunnista kerrotaan kirjan lähdeaineistossa lähes poikkeuksetta ulkopuolisen tarkkailijan äänellä. Päällikkö- ja kuningaskunnat, jotka olisivat voineet olla, tai hävisivät alueella ennen sydänkeskiaikaa, ovat jättäneet jälkiä, joita on etsittävä maastosta, säilyvästä kulttuurista, kielestä ja vieraan tarkkailijan kuvauksista herkällä silmällä. Teksti lähtee välillä hieman arvuuttelevaksi, mutta Moffat muistaa myös tuoda tämän esiin. Skotlannin muinaisvaltakuntien historia on mahdollisuuksien ja todennäköisimpien oletusten historiaa. Toisaalta, mikäpä postmodernin historiantutkimuksen maailmassa ei – ainakin jollain tapaa – olisi.

Ehkä toivoin, että olisin saanut kirjasta enemmän irti omaan työkalupakkiini, sillä Baltian alueen esikristillisiä heimoja ja valtakuntia tarkasteltaessa lähteiden ongelmakenttä on hieman samanlainen, kuin Moffatin teoksessa. Kummassakin käydään keskustelua vallasta ja valtapiireistä sekä käsitellään aluetta, jolla aineistoa aikakaudelta on säilynyt varsin rajallisesti. Maantiede näyttäytyy molemmissa keskeisessä roolissa. Näitä työkaluja en harmikseni huomaa vielä löytäneeni The Faded Mapista. Muutamia kiinnostavia vesistöihin liittyviä anekdootteja kuitenkin onnistuin löytämään ja kuvittelisin niiden olevan myös oman työni kannalta merkityksellisiä. Skotlannin historiasta oli myös kiinnostavaa lukea The Kingdom of The Islesin jälkeen hiukan lisää ja asettaa aiemmin luettua taas aavistuksen erilaiseen kontekstiin.

Kesän erityisenä kohokohtana on ollut Helsingin taiteilijaseuran Suomenlinnassa, Taidekoulu Maan tiloissa järjestämä kaikentasoisille suunnattu akvarellimaalauskurssi teemalla ”maalaa meri”. Kurssi on ollut tasapainottavaa vaihtelua kirjoittamiseen ja tutkimiseen. Merta katsellessa mieli lepää ylimääräisistä ajatuksista ja jokin aivan eri osa ihmisessä työskentelee pyrkien siirtämään jotakin nähdystä ja koetusta paperille. Samaan hengenvetoon sanottakoon, että akvarelli on todella hankala laji ja lähtötason ollessa riittävän matalalla koko ajan oppii jotakin uutta, varsinkin virheiden kautta. Suomenlinna, hyvä seura ja kiinnostava aihe ovat jaksaneet ylläpitää mielenkiintoa ja saattaapa olla, että yritän kehittää ja ylläpitää harrastusta jatkossakin. Siinä missä tutkimusta tehdessä, on tiukasti naimisissa lähdeaineiston ja aiemman tutkimuskirjallisuuden kanssa, maalatessa voi päästellä aivan vapaasti menemään sen kummemmin väylämerkeistä tai reimareista välittämättä. Seuraavaksi pyörähtää kuitenkin käyntiin syyslukukausi ja tarkoituksena on saada tehtyä tutkimusta ja kirjoitettua mahdollisimman paljon, siten, että seminaarissakin olisi syksyn tai talven mittaan jotakin konkreettista esitettävää.

Tällä kertaa haluan linkittää videoluennon, jossa tohtori Ian Friel kertoo Gresham Collegessa Englannin Edvard I. sotakaleereista. Videon löysin levityksessä medievalists.net -sivustolta.

 

Tutkimuksesta ja tutkimusmatkailusta

Humanistisen tieteen tekeminen on tutkimusmatka ihmisen mieleen ja erilaisiin inhimillisiin ilmiöihin, kuten valtaan ja vallankäyttöön. Myös merihistoria edustaa tätä tieteen kenttää. Poikkitieteellinen tutkimus ja tutkimus, jossa yhdistetään metodologisesti luonnontieteellistä ja ihmistieteellistä suuntausta on tutkimusmatka paitsi ensisijaiseen aiheeseensa, myös tieteenalojen ja käytettävien metodien yhteensovittamiseen.

Helsingin Sanomien ulkomaan osastolla uutisoitiin (14.5.) Kristoffer Kolumbuksen (1451–1506) lippulaiva Santa Marian hylyn löytyneen mahdollisesti Haitin edustalta. Löydön teki amerikkalainen seikkailija, meriarkeologi ja historioitsija Barry Clifford, joka on valmistunut Bridgewaterin valtionyliopistosta Massachusettsissa. Cliffordin tutkimusretkikunnat ovat aiemminkin saaneet julkisuutta laajan yleisön parissa ja hän lukeutuu kuuluisimpiin yhdysvaltalaisiin merihistorian kansantajuistajiin. On mielenkiintoista nähdä varmistuuko löytynyt hylky todella maailman kuuluisimpiin lukeutuvaksi laivaksi. Vaikka näin ei olisikaan, täydentää sen tutkiminen varmasti Karibian alueen merihistorian kokonaiskuvaa.

Mielestäni oli hauska sattumus, että samalla sivulla, jolla hylkylöydöstä uutisoitiin, kerrottiin myös Yhdysvaltojen avaruushallinnon aikeista lähettää astronautti asteroidin pinnalle 2020-luvulla. Voisi ajatella, ettei asioilla ole keskenään juurikaan tekemistä. Santa Mariassa Atlantin aalloilla ja amerikkalaisessa astronautissa matkalla asteroidille on kuitenkin kyse monella tapaa samoista ilmiöistä: tunnetun horisontin taakse purjehtimisesta, tieteellisestä kiinnostuksesta ja taloudellisen hyödyn tavoittelusta. Kun Espanjan hallitsijapari Ferdinand II ja Isabella Katolilainen antoivat Kolumbuksen hankkeelle tukensa, he eivät toki tienneet lähettävänsä uskaliasta löytöretkeilijää Amerikan mantereelle. Taustalla vaikutti tiedonjanon lisäksi kuitenkin ennen kaikkea mahdollisuus taloudellisen voiton hankkimiseen löytämällä esteetön reitti Aasiaan.

Perinteisesti keskiajan on katsottu päättyvän niihin murroksiin 1400-luvun lopulla, joihin Amerikan löytyminenkin liittyy. Omalla tavallaan Santa Maria edustaa siis yhden aikakauden päättymistä ja toisen alkua, oli jako sitten kuinka jälkikäteinen ja keinotekoinen hyvänsä.

Vesistöjen ja vallan tutkimuksesta

Tutkimuksen tekeminen on omanlaistaan tutkimusmatkailua. Siihen saattaa kuulua arkistomatkoja ja kenttäretkiä lähdeaineistollisesti arvokkaisiin kohteisiin ja konferenssimatkoja uusien ajatusten kohtaamiseksi ja omien ajatusten koettelemiseksi kollegojen edessä. Historiantutkimuksen alalla suurin osa matkasta kuljetaan kuitenkin kirjallisuuden ja lähteiden äärellä, tutkijan omassa mielessä, muuttuvana tekstinä luonnospapereilla tai tietokoneen näytöllä. Matkan varrella on vaaroja ja karikkoja. Olen keskustellut monien eri alojen tutkijoiden kanssa, jotka ovat joutuneet kamppailemaan rahoituskysymyksiin, perheeseen, henkilökohtaiseen epäuskoon ja suoraan tutkimukseen liittyvässä ristiaallokossa. Matka on kuitenkin myös kiinnostava – ja se on tarpeellinen. Maaliinsa pääsevät tuovat toivottavasti itseymmärrykseemme jotakin uutta ja kasvattavat paitsi oman tutkijayhteisönsä, myös ihmiskunnan kokonaistietomäärää kaikkien hyväksi.

Vaikka humanistinen tutkimus ei aina taloudellisesta näkökulmasta tuottavimmalta vaikuttaisikaan, on myös siinä kyse uteliaisuudesta, tiedetyn ja tunnetun rajan työntämisestä jollakin kapealla alueella hitusen tuonnemmas. Olisi myös lyhytnäköistä esittää, ettei siitä olisi hyötyä. Juha Sihvolan osuvan analyysin mukaan historian ymmärrys opettaa arvioimaan ajatteluamme kriittisesti, suvaitsemaan ja kunnioittamaan erilaisuutta sekä ymmärtämään inhimillistä haavoittuvuutta. (’Antiikin kulttuurin arvo’, Tiedonjyvä 2009, nro 4) Tämän lisäksi historia opettaa hahmottamaan niitä monisyisiä kehityskulkuja, jotka ovat johtaneet nykyisyyteen. Jatkuvasti lisääntyvän tietomäärän ja keskenään taistelevien arvojen ja ”totuuksien” maailmassa tällainen kulttuurillinen ja ajallinen kriittinen lukutaito on varsin arvokasta. Ajatuksen voi myös viedä pidemmälle. Emme esimerkiksi voi tänään tietää, minkälaisia virikkeitä humanististen alojen perustutkimus tarjoaa tulevaisuuden sukupolville ja minkälaista merkitystä tänään ajatelluilla ajatuksilla ja tekstiksi puetuilla sanoilla on vuosikymmenten päästä. Intellektuaalisesti tehokas tutkimus ei voi elää kvartaalitalouden pelisäännöillä.

Kun tämän päivän ihminen katsoo Itämeren karttaa, vaikuttaa maantieteellisesti melko selvältä, että merellä ja vesistöillä on ollut merkittävä rooli sekä historiassamme, että nykyisyydessämme. Kun katsotaan alueen keskiaikaisia valtakuntia, vallan ja vesistöjen suhde muuttuu yhä ilmeisemmäksi. Sekä Ruotsin että Tanskan valtakunnat ovat toisaalta veden jakamia, toisaalta sen yhdistämiä. Pohjois-Euroopan varhais- ja sydänkeskiaikaiset skandinaaviset valtakunnat Pohjanmeren rannikolla levittäytyivät maantieteellisesti laajoille, meren yhdistämille alueille. Sydänkeskiajalta eteenpäin Saksan rannikoilta alkaneen Hansaliiton keskeisin yhdistävä tekijä oli merikauppa. On siis varsin luontevaa ajatella, että keskiaikaisessa yhteiskunnassa – varsinkin Itämeren piirissä – vallalla ja vesistöillä on ollut kiinteä vuorovaikutussuhde. Tämä on oman väitöskirjatyöni kannalta kannustava ajatus ja nyt tutkimuskysymyksen tarkennuttua on ollut palkitsevaa päästä varsinaisen tutkimus- ja kirjoitustyön pariin. Vanhat viisaudet tuntuvat yhä pätevän: kirjoittaminen on 90 prosenttisesti raakaa työtä ja 10 prosenttisesti inspiraatiota – eikä väitöskirja synny kuin kirjoittamalla.

On innostavaa olla tällä matkalla ja odotan mitä suurimmalla mielenkiinnolla mitä horisontin takaa löytyy.

Kevättä rannoilla

Kevät on talven jälkeisen aktivoitumisen aikaa. Luonto herää horroksestaan, viimeiset jäät irtoavat rannasta, ensimmäiset veneet ilmaantuvat laiturien vierelle. Oma huhtikuuni on pitänyt sisällään paljon kiinnostavaa luettavaa, uusia tuttavuuksia, seminaarimatkan ja kiinnostavaa opiskeltavaa. Kaikille niille, joilla riittää lukemista, voi lämpimänä kevätpäivänä suositella kirjaan syventymistä jossain miellyttävässä rantapaikassa oltiin sitten Helsingissä, Aurajoen rannalla tai Pielisjoen reunamilla.

Osallistuin huhtikuussa Tanskan Århusissa järjestettyyn Comparing the Medieval North –työpajaan ja Comparison and Correlation –seminaariin, jossa esitin oman paperini. Poikkitieteellisesti pohjolan keskiajan historiaa tarkastelevien kokoontumisten järjestäjinä toimivat University College London Englannista ja Århusin yliopiston Medieval Research Unit Tanskasta. Työpajapäivässä merihistoriaan liittyvää antia edusti Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa valmistelevan Ilkka Leskelän Ruotsin myöhäiskeskiajan Hansa-verkostoja tarkasteleva esitys. Oma esitykseni käsitteli historiallisten ja arkeologisten lähteiden käyttöä keskiajan merihistoriaa tarkasteltaessa. Aihe oli eräänlainen jäänne alkuperäisen tutkimussuunnitelmani kysymyksenasettelusta, mutta tutkimusaineistoon liittyviä kysymyksiä on hyvä verestää muokattuakin aihetta silmälläpitäen. Reissusta matkaan jäi paljon kiinnostavia tuttavuuksia ja kotiin tuomisina kannoin Rikke Malmrosin viikinkien näkemyksiä sotalaitoksesta ja yhteiskunnasta käsittelevän artikkeliväitöskirjan Vikingernes syn på militær og samfund, belyst gennem skjaldenes fyrstedigtning (2010).

Olen toisinaan miettinyt kysymystä jatkuvasta kasvusta ja tullut siihen tulokseen, että erilaiset tiedeyhteisön kohtaamiset – seminaarit, konferenssit, työpajat ja muut tapaamiset – edustavat tätä akateemisessa maailmassa. Kuinka muuten voisi kuvata tilannetta, jossa jokainen osallistuja vie lähtiessään mukanaan enemmän, kuin on tuonut tullessaan? Olen toisinaan saanut kuulla kritiikkiä konferenssimatkojen ja erilaisten akateemisten kissanristiäisten tarpeellisuudesta. Olen tullut omalla kohdallani kuitenkin siihen tulokseen, että juuri tällaiset tilaisuudet, joissa ihmiset ja ajatukset kohtaavat, ovat tutkijayhteisön – ja yksittäisen tutkijan – kohdalta välttämättömiä. Tällaisissa tilaisuuksissa omassa tutkijankammiossa itäneet siemenet puhkeavat kukkaan ja alkavat kukoistaa. Tutkijalla on oikeus ja velvollisuus asettaa omat näkemyksensä toisten saataville ja alttiiksi kysymyksille ja keskustelulle. Samalla hänellä on oikeus ja velvollisuus tarjota omat näkemyksensä ja kysymyksensä kollegojensa käyttöön, heidän työnsä jalostamiseksi.

Aiemmin lukemani Venetsian vaiheita seurailleen City of Fortunen innoittamana olen lukenut vapaa-ajanvietteenä Neal Aschersonin kirjan Black Sea: The Birthplace of Civilization and Barbarism (Vintage Books, 2007). Kirja kertoo niin merestä, kuin sen rantoja ympäröivien maidenkin vaiheista, heijastaen alueen kulttuuririkasta menneisyyttä 90-luvun ja 2000-luvun maailmanpoliittisiin mullistuksiin sen ympärillä. Näin tarina kulkee kahdella aikatasolla – Bysantintutkijoiden matkalla Neuvostoliiton kuolinkouristuksissa ja menneisyydessä, joka kirjan edetessä kurottaa nykypäivään. Kuten City of Fortunessakin, ajallinen raami on varsin lavea, ulottuen antiikista nykypäivään. Tästä huolimatta Ascherson onnistuu pitämään kertomuksen ymmärrettävänä, nostaen esiin kiinnostavia tuokiokuvia niin arkeologian, etnologian kuin kulttuuriantropologian ja politiikankin näkökulmista. Vaikka Aschersonin kirjan tunnelmat liikkuvat kertoja-ajassa kylmän sodan päätöskouristuksissa, ansaitsee se teemoiltaan yhä tarkastelua. Mustanmeren alueen ajankohtaisten poliittisten tapahtumien juuret ovat syvällä historiassa. Pietari Suuri rakennutti vuosien 1695/6 aikana Venäjän Voronežissa laivaston, jonka määränpäänä oli Asovanmeri ja Mustameri. Tuolloin geopoliittisena viholliskuvana toimi ottomaanien valtakunta, joka oli ollut entistä dominoivammin läsnä Mustallamerellä Bysantin valtakunnan romahtamisesta lähtien. 1600-luvun lopulta lähtien Venäjällä on ollut alueella jalansija ja oma näkemyksensä siitä, kuinka alueen politiikan tulisi strategisesti suuntautua – tai käytännössä toteutua. Nämä näkemykset eivät ainakaan Ukrainan kysymyksessä kohtaa Euroopan Unionin ja laajemmin länsimaisten demokratioiden näkemysten kanssa.

Opintojen suhteen olen huhtikuussa keskittynyt Århusin seminaarin lisäksi tutkimuskirjallisuuden läpikäyntiin ja yliopistopedagogiikan verkkokurssiin, jonka tehtävät ovat ainakin selkeyttäneet minulle Itä-Suomen yliopiston rakennetta ja toimintaa – toivottavasti antavat myös pedagogisia valmiuksia. Tutkimuskirjallisuudesta olen käynyt läpi Baltian ristiretkiä ja Itämeren piirin aiempaa keskiajan historiaa käsittelevää materiaalia sekä pyrkinyt löytämään vesistöjen tutkimukseen sopivia tekstejä ihmismaantieteen ja maantieteen tila-käsitteen ympäriltä. Näistä ehkä tarkemmin lisää myöhemmin seuraavassa toukokuun varsinaisessa kirjoituksessa. Omalla kohdallani, kuten varmasti monella muullakin aloittelevalla tutkijalla, varsinaiseen työhön käytettävää aikaa on myös verottanut rahoituksen hakeminen. Vaikka apurahojen hakuprosessi saattaa toisinaan tuntua melkoiselta kannen kuuraukselta, on siitä tekijälleen muutakin hyötyä, kuin mahdollinen taloudellinen palkkio. Itse olen huomannut hakemusten kirjoittamisen ja tutkimussuunnitelman hiomisen varsin hyväksi tavaksi jäsentää ja kiteyttää myös itselle omaa tutkimuskysymystä ja aloitetun työn suunniteltua sisältöä.

Tutkimuskysymystä kartalle

Kun suorittaa jatko-opintoja etäopiskelijana, saattaa toisinaan kaivata ympärilleen tutkijayhteisöä. Vaikka lukeminen ja kirjoittaminen ovat pitkälti henkilökohtaista kurinalaisuutta ja innostusta vaativia työmuotoja on ensiarvoisen tärkeää päästä koettelemaan omia ajatuksiaan ja työmenetelmiään akateemisen yhteisön parissa. Ainoastaan asettamalla oman tapansa tehdä avoimen keskustelun ja tarkastelun kohteeksi, järkevin reitti määränpäähän alkaa selkiytyä. Akateemisessa maailmassa erilaiset seminaarit, konferenssit, työpajat ja vertaisarvioidut julkaisut edustavat tätä keskustelua työyhteisössä normaalisti käytävän ajatustenvaihdon ohessa.

Sivusin jo viimeksi hieman Olaus Magnuksen Carta Marinaa suhteessa Harrisonin Skapelsens Geografi:hin. Tällä hetkellä selailen muun lukemisen ohessa Joseph Niggin teosta Sea Monsters. The lore and legacy of Olaus Magnus’s marine map (2013). Opus on tyyliltään kauniisti kuvitettu kahvipöytäkirja, jonka sisältö on hauskaa ja informatiivista, helppotajuiseen asuun puettuna. Nigg luotsaa lukijan Olaus Magnuksen kartan maailman halki Harrisonin makrotilassa, jossa mitä merkillisimmät merimiesten kuvaukset ja antiikin ajoista periytyvät kertomukset merihirviöistä saavat muodon Pohjanmerellä, Jäämerellä ja pohjoisella Atlantilla. Olaus Magnuksen meri on todellinen ihmeiden meri. Nigg analysoi Carta Marinan myyttiset hahmot ja esittelee antiikista ja keskiajalta 1500-luvun Eurooppaan juontaneen kulttuuriperintökaaren, joka nämä ihmeet on historian hämärästä kartalle kuljettanut. Samassa yhteydessä hän sitoo Olauksen työn niihin myöhempiin karttoihin ja kuvauksiin, joiden esikuvana se toimi. Kirjan lopussa Nigg vertailee kartassa kuvattujen moninaisten olentojen piirteitä olemassa oleviin eläimiin, jotka ovat luultavasti toimineet näiden myyttisten meripetojen esikuvina.

Pitämäni keskiajan ja merihistorian luennot Helsingin suomenkielisellä työväenopistolla ovat tältä keväältä päättyneet. Osallistujamäärä oli runsas – kumpikin luentosarja veti täyden luokan – ja aihepiiristä virisi mukavasti keskustelua. Keskiajan historia ja niinkin rajattu aihe, kuin keskiajan merihistoria, näyttävät herättävän ilahduttavan paljon mielenkiintoa. Olen kevättalven mittaan saanut pari uutta ajatusta merihistoriallisia kehityslinjoja avaavien luentojen aiheiksi ja toivon, että ne otettaan osaksi syksyn 2014 opetusohjelmaa.

Mitä jatko-opintojeni etenemiseen tulee, koin seminaariosallistumisen ja tieteellisten artikkelien julkaisuprosessia esittelevän koulutuspäivän Joensuun kampuksella oikein hyödyllisiksi. Oli mukava tuntea olevansa osa akateemista yhteisöä ja huomata kuinka vastaanottavaisia ja kiinnostuneita seminaariryhmäläiset aiheestani olivat, vaikka keskiaika ja merihistoria ehkä tuntuivat useammallekin hieman vieraammilta aiheilta. Kysymyksenasetteluni on käytyjen keskustelujen ansiosta täsmentynyt ja tutkimuksen lähtöasetelmat vaikuttavat innostavilta.

Kaiken lisäksi sain tohtorikoulutusohjelman vetäjältä luettavakseni Pähkinäsaaren 1323 rauhan aluejakoa käsittelevän artikkelin, jonka ahmin iltalukemiseksi lähes huomaamattani. Kuinka tällainen sitten liittyy merihistoriaan, Baltiaan tai Pohjoisiin ristiretkiin? Tutkimusaiheeni polttopiste on hiljalleen siirtynyt laivojen konkreettisesta käytöstä tarkastelemaan laajempaa temaattista kokonaisuutta: vesistöjen roolia vallan muotoutumisessa ja vuorovaikutuksessa Baltian ristiretkillä. Täsmentynyt kysymyksenasettelu edellyttää myös uusien tarkastelukulmien, kuten maantieteen tilakäsityksen, ottamista huomioon.

Artikkelijulkaisemisen koulutuspäivänä vertaisarviointia ja julkaisuprosessia tarkasteltiin tieteellisten aikakausijulkaisujen toimittajien esittelemänä. Sain vuodenvaihteessa kunnian kirjoittaa syksyllä ilmestyvään Nautica Fennica 2014 -vuosikirjaan artikkelin ”Laivojen käyttö Baltian ristiretkillä Heinrici Chronicon Livoniae:n näkökulmasta”. Teksti hyväksyttiin julkaistavaksi vertaisarvioinnissa, mutta koulutuspäivän annista olisi varmasti ollut artikkelia laatiessani paljon hyötyä. Julkaisuprosessiin liittyvien seikkojen lisäksi pidin erityisesti metatekstiä käsittelevää osuutta antoisana.

Tällä hetkellä odotan mielenkiinnolla huhtikuun alussa horisontin takana häilyvää seminaari- ja työpajamatkaa Aarhusiin, jonne valmistelen esitystä otsikolla: ”On Brackish Waters: Combining Textual and Archaeological Evidence in the Study of Baltic Maritime History ca. 800–1200 AD”. Esiluettavaksi lähetetyt työt näyttävät hyvin mielenkiintoisilta ja vaikka ainoastaan yksi käsittelee suoraan merihistoriallista aihepiiriä, herättivät monet teksteistä omankin työni kannalta hyödyllisiä ajatuksia. Aarhusin ekskursion antia käsittelen tarkemmin seuraavassa merkinnässäni.